Tässä aloituksessa tulee heti esiin se miten nykyihminen ei usein hahmota vanhuksen avuntarvetta. Se, jos vanhuksen avuntarve on vaipanvaihto 2 krt/pv, on aika vähäinen avuntarve (ok, varmasti pitää käydä myös kaupassa puolesta, auttaa lääkkeissä, auttaa viikottaisesti suihkussa yms). Omaishoitajuus on taas aika lailla sitä, että korvataan vanhainkodin (eli ympärivuorokautisen hoivan) tarve omalla työllä. Omaishoitajuudesta maksetaan kunnan puolesta korvausta siitä, että olet ympärivuorokautisesti iäkkään hoitajana.
Jos avuntarve on pari kertaa vuorokaudessa, vastaa tämä jonkun 1-3 luokkalaisen hoitamista ja hoidon tarve on kotihoidon piirissä tai asutaan vanhainkodin palveluasunnossa..
Jos tarvitaan omaishoitajuutta tai ympärivuorokautista hoivaa (~vanhainkotia), puhutaan lähinnä imeväis-leikki-ikäisen hoidosta ja apua tarvitaan lähes yhtämittaisesti.
Monesti omaiset kaikkoavat aika paljon ennen kumpaakaan näitä vaihetta. Usein taakka muodostuu liian kovaksi siinä vaiheessa, kun tarvitaan enemmän apua kuin kerran viikossa lääkkeiden jakaminen dosettiin, siivoaminen, pyykinpesu ja kaupassa käynti. Tuossa vaiheessa (ulkopuolisen päivittäisen avuntarpeen alkaessa) yleensä vasta elämän loppuvaihe kuitenkin vasta alkaa ja se voi kestää helpostikin nykyään 10-20 v.
Oma isoäiti menehtyi viime syksynä muutaman sairasteluvuoden jälkeen, ja voin todeta että adhocz kirjoittaa asiaa.
Kotihoidosta, seniorikansalaisista ja virkeästä elämästä liikkuu aika paljon tarinaa ja kaunista kiiltokuvaa, mutta vanhuksen fyysisen ja henkisen kunnon rappeutuminen tarkoittaa jotain aivan muuta kuin hitaampaa liikkumista rollaattorilla ja huonontunutta kuuloa. Se voi tarkoittaa vanhusta, joka ulostaa ja virtsaa alleen, mutta kieltäytyy käyttämästä vaippoja, ja repii ne pois päältään. Se voi tarkoittaa patologista ahmimista, jossa kauhotaan lusikalla jauhopussia, tai unohdetaan kokonaan syödä monen päivän aikana. Se voi tarkoittaa sitä, että vanhus ei kykene istumaan tuolilla tai sängyllä, ja romahdettuaan maahan, huutaa kurkku suorana apua keskellä yötä, kunnes muistaa painaa turvarannekkeesta, jos muistaa. Tämä putoaminen voi toistua monta kertaa päivässä.
Tähän ei tosiaan auta se, että käydään kerta kaksi viikossa kysymässä kuulumiset ja tuodaan kaupasta ruokaa. Jopa siinä vaiheessa kun kotihoito kävi 3 kertaa päivässä paikalla, oli minun ja äitini usein toimitettava sitä sun tätä asiaa. Suomalaisen julkisen terveydenhoidon yksi ikävimpiä piirteitä tulee tutuksi, eli se että saman asian ympärillä pyörii useita orgaaneja; on kuntoutushoitoa, on omalääkäriä, on kotihoitoa, on sitä ja tätä ja tuota sairaalaa, terveyskeskus ja porinakerho ja ties mitä. Vaatii aikamoista mestarointia pitää tuo paketti kasassa, varsinkin kun kunkin orgaanin vastuuhenkilöt saattavat vaihdella kuukaudesta toiseen.
Siinä on vaikea lähteä minnekään esimerkiksi matkalle, kun hetkenä mitä hyvänsä voi tulla soitto sairaalasta että nyt on taas Sirpa-Liisa tuotu osastolle kun oli kaatunut kotonaan, ja kotiutus olisi huomenna kahdeltatoista, olettehan vastassa. Saat myös tottua siihen, että sinulla ei ole enää nimeä, persoonaa taika omaa elämää; olet vastedes "omainen". Jos haluaa karkean ja törkeän vertauksen, tarpeeksi huonokuntoinen vanhus on kuin 80-kiloinen vauva, joka saa vieläpä periaatteessa päättää omasta elämästään.
Oli kaikille, naapureista ystävien kautta perheeseen, suuri helpotus kun viimein ja lopulta mummolle järjestyi hoitopaikka seniorikeskuksesta. Lopulta tuntui siltä että hänestä pidetään huolta ihan ammattilaisten voimin. Siellä ehti sitten viettää puolisen vuotta ennen lopullista kuolemaansa.
