Chapter 11 juuri takana, ja tässä omia kokemuksia pelistä (ei varsinaisia spoilereita, mitä nyt vähän hahmojen luonteesta).
Aloitin pelaamaan normal-vaikeustasolla, ajatuksena että otan mekaniikat haltuun täydellisesti ja viilaan hahmoista timanttisia taistelijoita. Tästä syystä vietin tuntikaupalla aikaa Kalmin pelloilla skannaillen käpyjä raivostuttavalle Chadleylle - pitäähän kaikki saada suoritettua ja ns. tappiin. Tämä oli iso virhe: Pelin open world on mielestäni niin tylsä, mielikuvitukseton ja kädestä pitävä checklist-suoritus kuin olla ja voi.
Suunnitelma kaksi: Vaihdoin vaikeustason helpoksi ja aloin juosta pääjuonta läpi normaaliin, leppoisaan tahtiin. Jätin huomiotta myös joka ikisen sivutehtävän. Ja kas kummaa, peli alkoi maistua paremmin. Toki taistelu on nyt liiankin helppoa, mutta pelin rytmitys on parempi - ja mikä tärkeintä, pystyn nyt hyvällä omallatunnolla jättämään väliin KAIKEN hifistelyn tarvikkeiden ja expin keräämiseen liittyen. Toki edelleen pelissä on hirveä määrä ongelmia, joista alla muutama:
- Välivideoita on liikaa, ja ne ovat raivostuttavan pitkiä ja hitaita. Kuljet kymmenen metriä ja bam, neljän minuutin viipyilevä, tylsä keskusteluvideo luvassa. Kävelet portaat ylös ja bam, kahden minuutin hissiinkävelytuskailu muutamalla turhalla kommentilla jne jne
- Aerithin ja Tifan hahmoille on yritetty antaa yhtä paljon ruutuaikaa, ja heidän persoonansa on liian monessa kohtaa typistetty mukaviksi seuraneideiksi, jotka tulevat loputtoman hyvin toimeen keskenään ja rakastavat loputtomasti mykkää Cloudia. Sen sijaan, että tämä palvelisi kaikenlaisten shippaajien romanttisia haaveita (mitä tässä yritetään tietysti), tämä on iso karhunpalvelus itse hahmoille. Heti kun Aerith ja Tifa pääsevät näyttämään edes hieman jotain rosoista puoltaan, hahmoista tulee sata kertaa kiinnostavampia, mutta tätä on ainakin pelin alkupuoliskolla liian vähän.
- Koko maailma ja sen hahmot ovat muutenkin liian kilttejä ja siloiteltuja (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta tietysti). Porukka on leppoisaa, isotkin huolet kerrotaan haikeasti tunnelmoiden, ja lähes jokainen kohtaaminen päättyy tylsän tyytyväisesti. Aina on aikaa rupatella ja päivitellä. Ymmärrän, että ei tässä ole tarkoituskaan hakea mitään Witcher-fiilistä, mutta alkuperäisestä FFVII:stä jäi kyllä aikanaan paljon "jännempi" fiilis tai sitten aika kultaa muistot.
- Minipelejä on liikaa. Argh, ja niitä on yleensä pakko pelata. Makuasia tietysti osittain, mutta jos joku kohtaus katkaistaan, jotta pelaajan on opeteltava joku kammottavan keskinkertainen minipeli, jota pelataan tasan sen yhden kerran, niin EI.
- Summa summarum: Peli kärsii siitä, että tässä trilogian toisessa osassa ei ole niin paljoa juonta, joten sitä on ollut pakko korvata keskinkertaisella party dynamics -diipadaapalla ja uskomattomalla määrällä turhaa filleriä ja fluffia. Suosittelen skippaamaan KAIKEN ei-pakollisen, ja valitsemaan sitten itselle sopivan vaikeustason: Veikkaan, että jos tykkää haasteesta niin normalillakin pystyisi näin pelaamaan ihan hyvin, ja dynamic kai on skaalaavinaan kaiken sopivan vaikeaksi. Minä jatkan loppuun asti tällä helpoimmalla ja suorastaan toivon, että pysyisi tällainen mukava overpowered-fiilis, jotta en hairahtaisi lähteä mihinkään aavikolle sieniä keräämään palkintojen toivossa.