Muutama ajatus Palestiinan tunnustamisesta.
En allekirjoita niitä perusteluja, että "Palestiinan tunnustaminen olisi terrorismin palkitsemista" tai että "juuri nyt ei ole oikea aika tunnustaa Palestiinaa". Lokakuun 7. päivän terrori-iskujen takana oli Hamas, ei Palestiinalaishallinto ("Palestinian Authority", PA), joka on palestiinalaisten kansainvälisesti tunnustettu edustaja.
Pikemminkin voitaisiin ajatella, että Palestiinan tunnustaminen vahvistaisi PA:n asemaa ja siten heikentäisi sen kanssa kilpailevaa Hamasia. Ja kääntäen voidaan ajatella, että juuri PA:n nakertaminen tunnustamattomuudella vahvistaa Hamasia, joka on terroristijärjestö.
Huomautan myös, että ne, joiden mielestä "juuri nyt" ei pidä tunnustaa Palestiinaa, eivät ole halunneet tehdä sitä missään vaiheessa kuluneiden 30 vuoden aikana. Heidän mielestään koskaan ei ole oikea hetki tunnustaa Palestiinaa. Tämäkin on oikeutettu positio, mutta sen voisi sanoa ääneen sen sijaan, että käytetään Hamasin terrori-iskua verukkeena.
En henkilökohtaisesti kannata Palestiinan tunnustamista, mutta tälle kannalle on järkeviäkin perusteluja. Suomi tunnustaa jo nyt PA:n palestiinalaisten lailliseksi edustajaksi, mistä osoituksena on PA:n edustusto Helsingissä ja Suomen edustusto Ramallahissa. Nyt puheena olevassa tunnustamisessa olisi kyse Palestiinan tunnustamisesta itsenäiseksi valtioksi.
Palestiina kiistatta ei ole itsenäinen valtio. PA ei hallitse miltään osin omaa aluettaan tai omia rajojaan. Länsiranta on jaettu A-, B- ja C-vyöhykkeeseen. C-vyöhyke kattaa 61% Länsirannan alueesta, ja se on sekä de jure että de facto Israelin siviili- ja sotilaskontrollissa. B-vyöhykkeellä (21% pinta-alasta) on periaatteessa PA:n siviilihallinto, ja A-vyöhyke (18%) on periaatteessa kokonaisuudessaan PA:n hallinnassa, mutta kuten jatkuvasti voimme havaita, Israelin sotavoimat suorittavat myös näillä alueilla operaatioitaan aivan mielensä mukaan.
Palestiinan valtio olisi puhdas illuusio, eikä tunnustaminen tätä asiaa muuksi muuttaisi.
Tunnustamisen kannattajien keskeinen argumentti on, että Palestiinan itsenäisyyden tunnustaminen ei ehkä heijastaisi vallitsevia realiteetteja, mutta se loisi painetta Israeliin ja siten edistäisi tavoitetta itsenäisestä Palestiinasta. Tästä ei kyllä ole mitään näyttöä. Suurin osa maailman maista on tunnustanut Palestiinan, mutta kahden valtion ratkaisu on kauempana kuin koskaan. Kansainvälinen paine on pikemminkin kiihdyttänyt niitä Israelin toimia, joilla viedään edellytykset kahden valtion malliin.
Israel ei välitä kansainvälisestä paineesta niin kauan kuin sillä on Yhdysvaltain tuki, ja koska pro-Israel-lobbaajat ovat niin republikaanien kuin demokraattien suurimpia vaalirahoittajia, tämä tuki ei ole riippuvainen Yhdysvaltain vaalituloksista. Bidenin ja Trumpin Israel-politiikassa ei erilaisesta retoriikasta huolimatta ole mitään sisällöllistä eroa.
Suomi tukee virallisesti kahden valtion mallia, mutta rehellisesti sanottuna on vaikea nähdä sellaista tulevaisuutta, jossa malli voisi toteutua. Pääministeri Yitzhak Rabinin murhan jälkeen 1995 kaikki Israelin hallitukset ovat jatkaneet Länsirannan juutalaissiirtokuntien laajentamista. Vuonna 1993 Länsirannan siirtokunnissa asui n. 112 000 juutalaista. Vuonna 2022 heitä oli 503 000.
Samana aikana Itä-Jerusalemin juutalaisväestö on kasvanut 150 000:stä 230 000:een.
Vaikka Israelin asevoimat vetäytyisivät Länsirannalta, siirtokunnat pilkkoisivat palestiinalaisalueet elinkelvottomiksi bantustaneiksi. Itsenäinen Palestiina käytännössä edellyttäisi siirtokuntien purkamista, mutta ei mikään Israelin hallitus evakuoi puolta miljoonaa ihmistä Länsirannalta. Vielä vähemmän Israel luopuisi Itä-Jerusalemista, jonka palestiinalaiset haluavat pääkaupungikseen.
Väestökehityksen myötä asenteet Israelin yhteiskunnassa jyrkentyvät koko ajan. Maallistuneiden ja korkeasti koulutettujen ihmisten maastamuutto on kiihtynyt viime vuosina. Ortodoksijuutalaisten ja siirtokuntalaisten syntyvyys on korkeampaa kuin liberaalin väestön. Vaikka Netanyahu on muista syistä erittäin epäsuosittu pääministeri, Palestiina- ja siirtokuntapolitiikan osalta hänellä on riittävästi sekä sisäistä että ulkoista ( = Yhdysvallat) tukea, eikä tähän ole näköpiirissä muutosta.
Voidaan tietysti ajatella, että vaikka Palestiina ei ole itsenäinen ja vaikka kahden valtion malli olisi epärealistinen tavoite, tunnustaminen voisi olla kannanotto sen puolesta, mikä on meidän mielestämme oikein ja oikeudenmukaista. Nykyisen konfliktin juuret ovat kuitenkin syvällä historiassa, ja historia on valitettavan monimutkainen. Kummallakin osapuolella on perusteet omille kannoilleen.
YK:n jakosuunnitelma 1947 olisi antanut Israelille yli puolet brittien hallinnoimasta Palestiinasta, vaikka alueella asui kaksi kertaa enemmän arabeja kuin juutalaisia. On sinänsä helppo ymmärtää, miksi tämä ratkaisu ei kelvannut arabeille vaan he aloittivat sodan Israelia vastaan. Olisi kuitenkin kannattanut jättää aloittamatta, koska Israel voitti sodan, otti haltuunsa suurimman osan myös arabeille luvatusta alueesta ja karkotti suurimman osan näiden alueiden väestöstä. On sinänsä helppo ymmärtää, miksi Israel siinä tilanteessa toimi niin.
Valitettavasti arabit eivät älynneet ottaa lusikkaa kauniiseen käteen vaan kuvittelivat vuonna 1967 voivansa korjata koetut vääryydet uudella sodalla. He hävisivät taas, ja sen seurauksena Syyria menetti Golanin, Egypti Siinain ja Gazan ja Jordania Länsirannan. Uusintakierros 1973 ei tuonut muutosta tähän tilanteeseen.
Egyptin Anwar Sadat viisastui Yom Kippur -sodan kokemuksista ja teki rauhan Israelin kanssa. Palkinnoksi hän sai Siinain niemimaan takaisin, joskin joutui maksamaan rauhanteosta hengellään kotimaassa. Valitettavasti muut arabimaat jatkoivat pään lyömistä seinään ja vannoivat, että Israelin kanssa ei neuvotella eikä tehdä rauhaa. Niissä olosuhteissa oli mielestäni täysin ymmärrettävää, että Israel ei vetäytynyt Länsirannalta. Ajan myötä tuli sitten siirtokuntarakentaminen. Vielä 60-70-lukujen taitteessa Israel todennäköisesti olisi ollut valmis luopumaan Länsirannasta osana rauhansopimusta ja turvatakuita naapureiden kanssa, mutta vuonna 1994 se oli liian myöhäistä.
Jotkut kysyvät, miksi tuomitsemme jyrkästi Venäjän miehityksen Ukrainassa mutta emme Israelin miehitystä Palestiinalaisalueilla. Mielestäni tapaukset eivät ole täysin verrannollisia, sanoivat YK:n päätöslauselmat mitä tahansa. Venäjä miehittää alueita, jotka yksiselitteisesti kuuluvat toiselle itsenäiselle valtiolle. Hyökkäys on myös puhtaasti imperialistinen ja provosoimaton. Sen sijaan Länsiranta ei ole kansainvälisoikeudellisesti kuulunut kenellekään brittien hallinnon jälkeen. Vuosina 1949-1967 Jordania miehitti sitä laittomasti. Se päätyi Israelin haltuun siksi, että Jordania yhdessä Egyptin ja Syyrian kanssa hyökkäsi Israelin kimppuun vuonna 1967.
Voidaan myös kysyä, että jos emme ole valmiita tunnustamaan Israelin suvereniteettia Länsirannalla vaan vaadimme "miehityksen" lopettamista, miksi sitten tunnustamme Israelin rajat vuosilta 1949-1967. Nehän ovat tulosta edellisestä arabien hyökkäyksestä. Jos tuomitsemme Israelin suorittaman "etnisen puhdistuksen" Länsirannalla ja Gazassa, miksi sitten käytännössä hyväksymme arabien laajamittaiset karkotukset niiltä alueilta, jotka Israel sai haltuunsa 40-luvulla?
Minulla ei ole varsinaista vastausta näihin kysymyksiin. Ne vain osoittavat, että oikeassa elämässä johdonmukaisuus ja ehdottomat periaatteet saavat toisinaan väistyä realiteettien tieltä. Näin on aina ollut, ja näin on oleva myös jatkossa.
Mielestäni Palestiinan tunnustamiselle ei tällä hetkellä ole sen enempää edellytyksiä kuin tarvettakaan. Palestiina ei ole itsenäinen. Ei ole näköpiirissä, että itsenäisyyden edellytykset voisivat toteutua. Ei ole uskottavaa, että tunnustaminen edistäisi näiden edellytysten toteutumista.
Oikeastaan ainoa jäljelle jäävä argumentti on se, missä seurassa haluamme olla. Mutta silloin puhutaan omasta kansallisesta edustamme, ei palestiinalaisten edusta. Ja jos puhutaan kansallisesta edusta, on puhuttava myös siitä, mikä arvo on suhteillamme Israeliin ja sen tärkeimpään tukijaan eli Yhdysvaltoihin.
www.verkkouutiset.fi
