Totta, se nimenomaan oli sen ajan hifistelyä. Vähän hassua tämän päivän vinkkelistä, mutta niin ne ovat monet muutkin asiat tässä maailmassa ajan saatossa muuttuneet.
Siksi siihen vähän kommentoinkin (sarkastisesti toki, mutta se sarkasmihan on tunnetusti aika
pahuksen vaikea laji), että mikäs siinä nyt niin väärin oli. Ja esim. ne Nurmesniemen suunnittelemat vanhat perkolaattorithan ovat yhä haluttuja design- ja käyttöesineitä. Huippukuntoisia myydään antiikkiilikkeissä helposti jopa 100-200€:lla. Vaikka Nurmesniemen vanhassa Pehtoori-kannussa olisi ihan kunnolla käytön jälkiä, niin silti ne maksavat tänä päivänä (jopa ilman sitä perkolaattoriakin) lähemmäs satasen.
Mutta kun vähän kauemmas ajassa mennään, niin jo pelkkä kahvikin oli aikamoista hifistelyä. Joskus kun tuli ensimmäisillä kotimaisilla kahvifestareilla maistettua Marttojen vanhan reseptin mukaan tehtyä korviketta, niin eihän kovin kaksista ollut. Väri muistutti kahvia, mutta maussa ei ollut häivähdystäkään. Tämä oli niiden aikojen mukainen resepti, jolloin Suomessa ei kahvia ollut enää lainkaan, eli liikuttiin ehkä jossain vuosien 1943-1946 tienoilla, kun Suomeen oli viimeinen kahvilasti saatu tuotua sotatoimien ohitse vuonna 1940 ja se lasti oli juotu loppuun. Korvikkeessa oli ihan ensi alkuun kahvia n. neljäsosa, sitten vähän vähemmän, ja lopulta muutaman vuoden ajan juotiin pelkkää 100%:sta korviketta. Se ei tosiaankaan ollut arabican veroista maultaan, eikä edes robustan. Eihän se kahvilta mitenkään maistunut, mutta väri sentään oli aika kohdillaan. Marttojen kyseiseen reseptiin muistaakseni kuului n. 85% paahdettua viljaa ja loppu oli paahdettua sikuria ja sokerijuurikasta. Toisinaan korvikkeessa oli käytetty myös esim. paahdettua auringonkukanjuurta, tai esim. perunaa, lanttua, pakuria, koivunkääpää... mitä nyt missäkin sattui olemaan. Tarkalleen ottaen kai oikea termilologia olisi se, että jos mukana oli edes vähän aitoa kahvia, niin kyse oli korvikkeesta ja jos ei, niin silloin juotiin kahvinvastiketta.
Itse olen ajatellut, että juuri siitä korvikkeen lipityksestä (ja siitä, että juuri kun kansa oli ehtinyt tottua siihen "herrojen herkkuun", niin se aito kahvi vietiin pois), johtuu suomalaisten melko poikkeuksellinen kahvihulluus. Kahvia juodaan melkoisia määriä riippumatta siitä, että onko se nyt edes kovin hyvää. Kahvia juodaan silloin, kun sitä on tarjolla. Niin se on ja niin se on "aina" ollut.
Siinä kun kävi niin ikävästi, että juuri kun suomalainen rahvas oli lähes kautta maan oppinut juomaan kahvia useamman kerran päivässä, joskus viime vuosituhannen alkupuolella (sitä ennen kahvi oli ylellisyystuote ja ennen 1800-luvun loppua se oli vain parhaiden seurapiirien suuri nautinto), niin tuli useampikin sota, jotka pilasivat kaiken (eikä tietysti pelkästään kahvin kannalta, mutta jo ensimmäinen maailmansota oli vaikuttanut kahvin saatavuuteen, kunnes sitten vuonna 1939 kahvi oli ensimmäisiä säännösteltyjä elintarvikkeita) ja koukkuun jääneet joutuivat tyytymään korvikkeeseen, jossa oli koko ajan vähemmän ja vähemmän sitä itse kahvia. Jatkosodan jälkeen, aikalailla 80 vuotta sitten helmikuun lopulla 1946, kuitenkin koitti aikansa suuri mediatapahtuma ja kansanjuhla, kun höyrylaiva s/s Herakles saapui pitkän odotuksen jälkeen viimein Turkuun mukanaan 2500kg ihan oikeaa brasilialaista kahvia. Laivaa oli vastassa tiedotusvälineiden lisäksi valtava kansanjoukko sekä aikansa mahtimiehiä; Turun pormestari, Suomen pankin pääjohtaja, Brasilian suurlähettiläs, joitain ministerejä ja elinkeinoelämän edustajia, kuten mm. pari herraa, joiden sukunimi oli Paulig. Esim. Helsingin Sanomat kirjoitti laivan matkasta ja saapumisesta mahtipontisen tarinan ja Suomi-Filmikin teki laivasta sekä sen rahdista dokumenttielokuvan. Paikalla oli tottakai myös satoja poliiseja turvaamassa kahvin kuljetuksen laivasta tavarajuniin muodostamalla ketjun kahvin kuljetusreitin molemmin puolin, ettei kukaan pääsisi ns. nappaamaan välistä sitä himoittua kahvia.
Kahvin säännöstely jatkui yhä jopa Helsingin olympialaisten yli ja kahvi taisi jopa olla viimeinen elintarvike, jonka säännöstely purettiin Suomessa. Se tapahtui vasta maaliskuussa 1954. Ei siis ole mikään suoranainen ihme, että kahvi on saavuttanut melko vahvan aseman maassamme.
Tämän pitkän sepustuksen päälle taidankin mennä töräyttämään espressot - tosin en brassipavuista, vaikka se olisikin tässä kohtaa kotimaisen kahvin historiaa muistellessa perusteltua, vaan etiopilaisesta Sidamon alueen naturalprosessoiduista hyvin vaaleapaahtoisista pavuista (koska brasseja ei nyt ole). En ollut aikoihin 1/5 paahdoista espressoja tehnytkään, kun se ei ole ihan se helpoin lähtökohta lähteä hakemaan onnistunutta espressouuttoa, mutta kun hetkeksi sattui (keskipaahtoiset) espressopavut loppumaan, niin eilen ajattelin kokeilla noitakin espressoon. Ja vähän yllätykseksenikin siitä tuli tosi mainio, makea ja mukavasti hapokas, ei kuitenkaan hapan esso. Tiukka jauhatus ja 38s uutto. Sillä mennään siis tänäänkin.
