Siis tässä ei ollut pointtina mihinkään sotaan tai ekokatastrofiin varautuminen vaan ihan normaalin ihmisen elinkaari. Teet esim. ikävuodet 20-65 töitä ja elät eläkeläisenä 65-85. Ehkä ikävuodet 75-85 jollain tasolla liikuntarajoitteisena, ilman ajokorttia, leskenä, muistisairaana yms. Tämä on suurelle osalle ihmisistä ihan normaali elämäntilanne. Vähän samaan tapaan kuin peruskoulun lopulla pitää päättää meneekö lukioon vai amikseen ja 17-kesäisenä on ajokortit mielessä jne.
Voiko tästä tehdä johtopäätöksen, että maalle muuttava ei suunnittele elämää nykyhetkeä pidemmälle ja optimistisesti vaan toivoo että kaikki jotenkin järjestyy? Tai sitten on ihan ok erakoitumisen kanssa. Tarkoitan vaan, että vaikka hankkisi lapsia normimäärän, etäisyys lasten koteihin voi aiheuttaa sen, että ei heitä näe kuin kerran vuodessa jos sitäkään. Esim. omalla kohdalla vähän kaduttaa, että ei tullut ikinä sukua tätä enempää nähtyä. Nyt on liian myöhäistä. En huomannut ikinä kysyä, oliko omilla isovanhemmilla ihan tarkoitus elää eristyksissä keskellä metsää/peltoa ja nauttivatko aidosti elämänsä järjestelystä. Rahaa olisi kyllä ollut muuttaa. Esim. toinen isoäiti hankki kuusikymppisenä maanviljelykset lopetettuaan keskusta-asunnon, mutta taisi viitisen vuotta mennä ennen kuin lopulta muutti sinne. Piti mieluummin asuntoa tyhjillään ja asui mieluummin yksin maatilalla, josta oli vajaan tunnin matka keskustaan. Keskustassa kauppaan oli tyyliin 100m ja muihin palveluihin 200-600m.
Siis tässä ei ollut pointtina mihinkään sotaan tai ekokatastrofiin varautuminen vaan ihan normaalin ihmisen elinkaari.
En minäkään tästä puhunut, vaan ihan normaalista varautumisesta tulevasuuteen tietyissä rajoissa.
Teet esim. ikävuodet 20-65 töitä ja elät eläkeläisenä 65-85. Ehkä ikävuodet 75-85 jollain tasolla liikuntarajoitteisena, ilman ajokorttia, leskenä, muistisairaana yms
Pointti oli se, että jos sun telee mieli 25v muuttaa maalle ja taloudellinen tilanne sen sallii ja muutenkin siitä haaveilet, niin pitääkö kuitenkin jäädä siihen keskustan betonikuutioon varmuuden vuoksi koska 65v saattaa tarvita apua ja hissitaloa ja asunnonkin arvo on vain noussut.
Ts. jos olet haaveillut maalla asumisesta ja isosta omakotitalosta niin pitääkö unelmasta luopua vain siksi että talo menettää arvoaan ja 30+ vuoden päästä saattaa tarvita apua tai ei jaksa tehdä lumitöitä? Että parempi varmuuden vuoksi asua siinä palveluiden lähellä betonikuutissa niin saa 30v päästä apua kun sitä tarvii.
Voiko tästä tehdä johtopäätöksen, että maalle muuttava ei suunnittele elämää nykyhetkeä pidemmälle ja optimistisesti vaan toivoo että kaikki jotenkin järjestyy? Tai sitten on ihan ok erakoitumisen kanssa.
Varautuminen on aina tervettä, mutta siinäkään ei pidä mennä liiallisuuksiin. Jos sä alat 30v miettimään että pitääpä koittaa muuttaa asuntoon ja paikkaa missä toimii palvelut vielä 30v päästä kun niitä alkaa tarvitsemaan on omasta mielestä vähän hukkaanheitettyä elämää. Samoin kuin väkisin asua ahtaasti jossain betonikuutiossa ihan vaan sen takia että voi pojat sen arvo vaan nousee vuosien saatossa.
Jotkut tykkää asua väljästi ja omakotialossa maalla ja siinä punnitaan sitten onko se tuleva asunto koti vai sijoituskohde. Itse valitsin kodin jonka olis tarkoitus olla koti mahdollisimman pitkään eikä mua kiinnosta mikä asunnon arvo on siinä vaiheessa jos ja kun joutuu muuttamaan pois koska ei pärjää tai tarvitsee palveluita. Ja jos elämä menee normaalia rataa niin siinä vaiheessa kun ei enää tuolla pärjää niin sitten muutetaan muualle ja ikää on varmaan jo sen verran että siinä vaiheessa rahalla ei ole oikein enää merkitystä.
Tarkoitan vaan, että vaikka hankkisi lapsia normimäärän, etäisyys lasten koteihin voi aiheuttaa sen, että ei heitä näe kuin kerran vuodessa jos sitäkään. Esim. omalla kohdalla vähän kaduttaa, että ei tullut ikinä sukua tätä enempää nähtyä. Nyt on liian myöhäistä.
Tilanteen mukaan tietenkin eletään. Jos suku ja sukulaiset on tärkeitä niin se pitä ottaa huomioon muuttaessa. Ihan samalla tavalla kuin muutkin asiat muuttaessa ylipäätään mihinkään.
En huomannut ikinä kysyä, oliko omilla isovanhemmilla ihan tarkoitus elää eristyksissä keskellä metsää/peltoa ja nauttivatko aidosti elämänsä järjestelystä. Rahaa olisi kyllä ollut muuttaa. Esim. toinen isoäiti hankki kuusikymppisenä maanviljelykset lopetettuaan keskusta-asunnon, mutta taisi viitisen vuotta mennä ennen kuin lopulta muutti sinne. Piti mieluummin asuntoa tyhjillään ja asui mieluummin yksin maatilalla, josta oli vajaan tunnin matka keskustaan. Keskustassa kauppaan oli tyyliin 100m ja muihin palveluihin 200-600m.
Meitä on erilaisia. Toiset tykkää asua omassa rauhassa "erakkona" jos sen niin haluaa määritellä. Kaikki ei kaipaa niitä palveluita ja kahviloita ja Woltteja ja Foodoroita vaan pärjää esim sillä että on joku lähikauppa siinä itselle inhimillisen matkan päässä.
Aika harva kuitenkaan haluaa sieltä omasta kodistaan muuttaa pois vanhana, oli se sitten kerrostalokuutio tai maaseutu talo. Moni haluaa asua omassa kodissaan niin pitkään kun on vaan pystyy ja sitten pakon edessä muuttaa pois. Musta on jotenkin absurdi ajatus että työelämä loppuu 63v että "jaaha, se on työura loppu, pannaas pillit pussiin ja muutetaan kaupunkiin". Aika harva taitaa noin asiaa ajatella tai toimia. Koti on koti ja siellä moni haluaa asua viimeiseen asti niin kauan kuin pärjää. Ulkopuolisen on aina vähän vaikea tietää miten toinen tekee ja ajattelee.
Piti mieluummin asuntoa tyhjillään ja asui mieluummin yksin maatilalla, josta oli vajaan tunnin matka keskustaan. Keskustassa kauppaan oli tyyliin 100m ja muihin palveluihin 200-600m.
Niimpä, kynnys muuttaa pois omasta kodistaan mihin on tottunut on toisilla aika kova kynnys ehkä vuosikymmenien asumisen jälkeen ja ymmärrän varsin hyvin.
Eikä se ole mistään rahasta kiinni, vaan siitä että koti on koti.
