- Liittynyt
- 17.10.2016
- Viestejä
- 7 894
Hei kaikille! Halusin jostain syystä jakaa tänne tämän hetkisiä omakohtaisia kokemuksia alkaneesta työttömyydestä. Ja omia ajatuksiani siitä, että eihän tää vaan voi mennä näin, eihän...
Olen tehnyt koko ikäni ravintola-alan töitä ja alan yleiseen palkkatasoon nähden tienasin kaiketi ihan sillai "kivasti". Ei nyt mitään techiläisten palkkoja, mutta kuitenkin. Tuli korona ja ravintolat menivät kiinni. Yksi tuttu yrittäjä tuli kysymään, josko lähtisin tekemään hanttihommia pienehköllä kuukausi palkalla. Sain neuvoteltua sen verran etuja siihen, että tarrasin kiinni.
Tässä kaiketi ensimmäinen virhe. Olisi varmaankin pitänyt jäädä nostelemaan kassan rahoja. Olisin varmaan saanut jopa enemmän käteen, kuin töistä, enpähän onneksi ole laskenut.
Vuoden jälkeen hanttihommasta toiseen firmaan. Vähän parempi palkka (mutta aivan kaikilla mittareilla matala), lepposa duuni, ihan ok edut.
No sitten varmaankin virhe numero 2. Menin myös takaisin ravintola-alalle painamaan duunia, ajattelin, että kyllä mies muutaman kuukauden jaksaa ns. ympäripyöreää viikkoa. Ei jaksanut.
Erosin rouvasta ja muutin omilleni (pitkä parisuhde ja lapsi). Onneksi olemme hyvin sopuisissa merkeissä saaneet asiat luistamaan. Näin jälkikäteen luulen, että vähän käräytin itseni loppuun työputkella+muut elämän haasteet.
Oma kämppä, elatusmaksut, ravintolahommien loppuminen (tuurailin kesälomat). Normiduunista pieni liksa, paha mieli.
Laskeskelin muutaman tovin suomalaiseen tyyliin vittuuntuneena, onko tässä enää mitään järkeä. Ja ei ole. Ei kerta kaikkiaan ole.
Muutaman kuukauden sitkoilin, kunnes löin hanskat tiskiin. En saanut työstä, enkä juurikaan mistään muustakaan mitään irti (kaiketi pientä masennusta/alakuloa) ja irtisanoin itseni.
LOPPUTULOS
45 pvää karenssia. Olin varautunut, ei ongelmaa. Nyt pyörii paperiasiat ihan hyvin. Mitähän se nyt oli 450 päivää ansiosidonnaista.Huoltajuussopparilla vielä vähän korotettua rahaa. Vanhalta työnantajalta "kutsutaan töihin tarvittaessa" tyylinen soppari kouraan. Sen kanssa tällä hetkellä riittää kerran kolmessa kuukaudessa työnhaku.
Töitä olen tehnyt niin, että jotenkin jää juuri kaikkien tulorajojen alle, ettei vaikuta tukiasioihin.
Olen myös kehitellyt jotain pientä, mistä SAATTAA (=disclaimer, kaikki tämä on höpöhöpöjuttuja, jos joskus pitää jollekin vastata teksteistä) saada vähän jotain.
Elatusmaksut nollasopparilla.
In the end. Makailen himassa tai touhuan päivät pitkät, mitä lystään. Kerkeän viettämään muksun kanssa helvetin paljon enemmän aikaa, kuin töissä ollessa ja tästä kaikesta minulle jää ENEMMÄN käteen, kuin n. 40h työviikkoja tehdessä.
Ei tässä herroiksi elele, mutta eipä elänyt palkallakaan. En vain ymmärrä, miten helvetissä on mahdollista, miten kertakaikkiaan päin vittua on voitu tehdä asiat, että kotona ollessa saan saman, ellen jopa enemmän, kuin töitä tehdessä.
Ymmärrän kyllä, etten ollut raketti-insinöörin hommissa ja palkka kaikkine ekstroineen oli mielestäni ihan ok työhön nähden, vaikka se ei paljoa ollutkaan.
Mutta miten on mahdollista, että tavallinen, töitä tekevä duunari tekee ns. tappiolla työtä tässä yhteiskunnassa. Ei se tekemäni jobi kuitenkaan ollut yhteiskunnallisesti tai muutenkaan niin arvotonta ja turhaa. Eihän mikään tavallinen työ ole.
Lisähuomio: Yksi mikä vahvasti on myös vaikuttanut ajatuksiini on toissa vuoden joulu.
Sain sellaisen sairaskohtauksen, mikä vaati sairaalassa hoitoa, yöpymistä, lääkkeet yms. Ja seurantaa. No joulun alla (loppuvuodesta)tuli ~500€ sairaalamaksuja yms. ylimääräisiä maksettavaksi, se on persaukiselle perheelliselle duunarille nannaa pyhien aikana. Ja myös alkuvuodesta sain toisen 500€ kasaan. Mutta sehän ei liittynyt edellisvuoden maksuihin ts. omavastuihin. Tästä jäi kokonaisuudessan kyllä aika paska maku suuhun.
Entä nyt:
Jaaha. Olen kaiketi sellaisessa kannustinloukussa, että minulla ei ole juuri nyt kiire mihinkään. Olen myös henkisesti palautunut aika hyvin.
Sellainen punainen lanka minulle on tullut, että aion kaiketi vielä kerran opiskella ammatin. Ja haluan sen olevan merkityksellistä, missä oikeasti autetaan ihmisiä ja tehdään hyvää (ei hoitaja), koska matalapalkkaisilla aloilla ei vain riitä kyllä palkka motivoimaan. Niin työn pitää olla antoisaa toisella tavalla.
Itseäni kyllä jännittää aika paljon kouluun lähteminen (vuosia kestävän projektin läpivieminen kunnialla ei kuulu tämän kaverin vahvuusalueisiin).
Olen koko ikäni tehnyt paljon töitä, painanut järjettömiä määriä tuntia sisään. Nyt rauhoitun hetkeksi ja keksin jotain.
Järjestelmä on mielestäni järjetön. Jos et ole korkeastikoulutettu tai muusta syystä hyvin tienaava. Oletkin sellainen tavallinen kaupankassa tai siivooja, niin palkan ja sosiaalitukien erotus on aika häviävän pieni. Eihän tää nyt vaan ole kovin kestävällä pohjalla.
Anteeksi jaarittelu ja avautuminen. Halusin vähän kirjoittaa tänne ajatuksiani sanoiksi.
Jos mä jäisin työttömäksi, niin ei mulla olisi varaa pitää kolmea autoa, moottoripyörää, hevos harrastusta, ostaa sähköpyörää ja mitä nyt elämässä tarvitsee, mutta joo, voisin mä himassa venytellä pippeliä ja "nauttia" siitä...
Olen kyllä samaa mieltä että työtön on kannustinloukussa, mutta ei se työttömän elämä ainakaan itselle olisi mikään ilon asia.