Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[Refloni]

Unravel

Pelaaja on elävä lankakerä. Pulmatasohyppely perustuu perässä roikkuvaan villalankaan, jonka voi sitoa maastoon kiinni ja jonka varassa voi kiipeillä, mutta joka myös rajoittaa liikkeitä loppuessaan. Idea on hauska ja siitä saadaan hyviä puzzleja. Päätään pääsee käyttämään, mutta ei peliä kovin haastavaksi voi haukkua. Isoin plussa lienee, ettei mukaan ole ängetty yhtäkään tutoriaalilaatikkoa tai hössöttävää sidekickiä spoilaamaan pulmia.

Taisin hukata jutun punaisen langan.

Tarina on suunnilleen geneerisintä indiehöttöä mitä tällaiseen peliin voi keksiä. Kentät ovat ruotsalaisen mummon lapsuusmaisemia ja vähän veikkaan, että ne perustuvat jonkun kehittäjän oikeaan perhekuva-albumiin. Unravelissa on jotain samaa kuin Playdeadin tasohyppelyissä - pieni lapsi isossa pelottavassa maailmassa - mutta se on tunnelmaltaan paljon lämminhenkisempi. Lukuunottamatta hyttyssuokenttää, joka nosti pintaan ikäviä muistoja oman lapsuuteni mustikkaretkistä.

Bulletstorm

On aina hyvä merkki, kun tutoriaali esittelee erillisen nappulan potkaisulle. Bulletstormissa tapetaan luovasti, näyttävästi ja verisesti. Pelaaja on törkyturpainen palkkasoturi, jolla on iso kuorma kalavelkoja maksettavana entiselle pomolleen. Kostoretki johtaa haaksirikkoon tuhoutuneelle lomakeskusplaneetalle, joka on raivohullujen mutanttien vallassa. Tästä seuraa n. kahdeksan tunnin huviretki täynnä älyvapaata toimintaa ja silmitöntä väkivaltaa.

Tarina on itsetietoisen typerä, mutta on siinä enemmän järkeä kuin vaikka Borderlandseissa (jostain Serious Sameista puhumattakaan). Huumori perustuu dialogiin ja fyysiseen koheltamiseen, ei itse maailman absurdiuteen. Vakavampaa tarinankuljetusta kaipaaville löytyy jokunen hiljainen hetki ja hieman hahmonkehitystä, mutta lähtökohtaisesti mitään ei tarvitse ottaa tosissaan. Grafiikka ei ole uusinta uutta, mutta ympäristö on hävyttömän hienon näköistä jo silkan taidetyylin ansiosta.

Pelin suola ja sokeri on luova tappaminen. Käytössä on saappaan ja mielikuvituksellisen asevalikoiman lisäksi ruoska, jolla voi kiskaista kaukana olevan vihollisen tappituntumalle, ja luonnollisesti maasto on täynnä ympäristövaaroja. Mutanttien viskominen kuiluihin, piikkeihin, sähköpaneeleihin, happoaltaisiin ja tuulettimiin ei käy vanhaksi. Erilaisista tempputapoista tienaa valuuttaa, jolla ostetaan ammukset ja päivitetään pyssyt. Systeemi kannustaa vaihtelemaan pelityyliä ja suorastaan ajattelemaan.

Pentiment

Realistiselle keskiajalle sijoittuva seikkailupeli. Maalarikisälli Andreas saapuu pikkukaupungin luostariin tekemään lopputyötään. Kohta maaseudun rauhan rikkoo murha, joka tuntuu vihjaavan synkemmistäkin salaisuuksista kaupungin varjoissa.

En ole itse mikään keskiaikaintoilija ja ostin pelin lähinnä Obsidianin maineen vuoksi. Pelistudion tyylille uskollisesti Pentimentissä pääseekin kustomoimaan ja roolipelaamaan hahmoaan. Andreasin koulutus ja menneisyys ovat pelaajan päätettävissä ja dialogivalintoja on valtavasti. Pohjimmiltaan Pentiment on kyllä melko simppeli seikkailupeli ja haaste kävelysimulaattorien tasolla. Tarina kiinnosti kuitenkin loppuun asti ja keskiaikaista puupiirrosta muistuttava taidetyyli on omaperäinen.

 

[P c L A Y E R]

Ai että tuli kivat muistot bullet stormista kun luin tuota pätkää. Oli ja on varmasti edelleenkin hauskaa räimettä. Pitäisi ottaa joskus uudelleen peluuseen.

 

[Refloni]

Journey

Sain pelattua PC:lle madellutta pleikkariklassikkoa vasta nyt. Kymmenvuotias Journey saattoi räjäyttää kaikkien tajunnan vuonna 2012, mutta vastaavia teoksia on sittemmin nähty niin paljon, ettei sanaton seikkailu muinaisen sivilisaation raunioissa enää herätä mitään erityisiä fiiliksiä. Tosin Journeyssa on yksi ominaisuus, joka yhä erottaa sen muista genren peleistä: moninpeli.

Yksinäinen matka, tuntematon ystävä.

Tiesin toki moninpelistä etukäteen, mutta olin vähän huolissani pelaako tätä nykypäivänä enää kukaan. Ehkä joutuisin taittamaan matkan yksikseni. Huoli oli turha, sillä peli onnistui kaivamaan minulle jostain matkakaverin, joka roikkui mukana alusta loppuun. On loistava idea, että kaverin kanssa voi kommunikoida vain hyppimällä ja mölisemällä, eikä nimimerkkiäkään paljasteta ennenkuin lopputeksteissä. Tein käymistämme "keskusteluista" omat tulkintani pelin varrella, mutta voin vain arvailla mitä kumppanini niistä tuumasi. Koin silti luoneeni tyyppiin jonkinlaisen siteen reissun aikana.

The Case of the Golden Idol

Tätä on odotettu: lisää Return of the Obra Dinniä! Myös Golden Idol on etsiväpeli, jossa selvitetään murhia täyttämällä tyhjät kohdat lomakkeeseen. Pelaajalle tarjotaan tilanteesta pysäytyskuva, jossa voi tutkia paikkoja ja kurkistaa kaikkien taskuihin. Päätelmien tekeminen ja mysteerien selvittäminen on erittäin tyydyttävää puuhaa.

Rupinen taidetyyli jakanee mielipiteitä, mutta minua se ei ainakaan häirinnyt. Murhatapauksista koostuva tarina on aika mielenkiintoinen. Haaste on suurimman osan pelistä kohdallaan eli tapaukset ratkeavat perusteellisen miettimisen jälkeen, mutta parissa kohtaa jouduin pihistämään palapelin viimeiset palat netistä.

 

[Taizuuni]

The Callisto protocol

Hieman alle 8h meni normaalilla vaikeustasolla. Todella hienon näköinen Unreal engine 4 peliksi, samoin äänimaailma yhtä hyvä. Juoni ja hahmot ihan hyviä vaikka ei ihan aukottomia.
Suurin ja isoin miinus tulee combatista. Valitettavasti dead spacen tasolle ei päästy vaan jostain syystä tähän piti tuoda mike tyson punch out tyylinen melee combat. 1vs1 tilanteessa se nyt toimi, mutta enemmän kuin yksi vihollinen vastassa niin todella sekavaksi meni. Ampuma-aseet aika tylsiä mutta se sentään toimi ihan ok. 7/10 peli, ei huono mutta paranneltavaa jos jatkoa tulee. Toivottavasti tulee.

Jedi: Fallen order

12h kesto normaalilla. Oikein hyvä uncharted klooni. Souls pelimekaniikkojakin oli mutta ne ehkä olisi voinut jättää pois. Ei mielestäni tuonut mitään lisäarvoa peliin ja normaalilla checkpoint systemillä olisi ihan hyvin pärjännyt.
Combat ihan jees, melko yksinkertainen. Vihujen hitboxit meinas välillä vähän bugailla, joko menee valomiekka läpi ilman damagea tai omasta blockista tulee läpi.
Muuten pelattavuus hyvä ja todella nätti. Jatko-osaa odotellessa. 9/10

 

[Refloni]

Assassin's Creed Rogue

Assassiineilla on aina vähän rapatessa roiskunut, kuten terroristijärjestöillä yleensäkin. Yksi huppupäistä, pelaajahahmo Shay Cormack, käsketään ryöstämään muinaishauta, joka vaikuttaa ensin pelisarjan laiskimmin suunnitellulta puzzlehuoneelta. Muinaisten koneiden räplääminen aiheuttaakin Lissabonin suuren maanjäristyksen ja tuottaa suunnilleen yhtä paljon tuhoa kuin atomipommi. Shay raivostuu työnantajilleen ja päättää omistaa loppuelämänsä taisteluun assassiineja vastaan. On hänen reaktionsa ainakin uskottavampi kuin Lara Croftin vastaavassa tilanteessa.

Tavallaan Rogue tuntuu kuin juuri minua varten tehdyltä. Peli vihjailee "hienovaraisesti" (eli nimeään myöten) pelaajalle, että Shay olisi jotenkin väärässä kääntyessään temppeliherrojen puolelle. Ja hah. Olen äijän kanssa tismalleen samoilla linjoilla, ja olen ollut Ezion päivistä lähtien. Ei temppeliherrojenkaan moraalissa juuri kehumista ole, mutta assassiinit tuottavat suurempaa tuhoa sivullisille. Tosin Lissabonin tuhoaminen oli harvinaisen iso tyräys jopa heiltä.

Tavalliseen tapaan maailmalla riittää kokoa, muttei sielua. Vartijoilla on varpusen aivot ja kultakalan muisti. Oliko ne muissakin peleissä näin tyhmiä, vai onko aika kullannut muistot? Vihollisia pääsee pakoon juoksemalla nurkan taakse ja odottamalla viisi sekuntia, että tyypit unohtavat naaman.

"Pahisten" puolella ollessa "sankarit" eli assassiinit ottavat Shayn kohteekseen. Pelaaja pääsee itse samojen salamurhatemppujen saamapuolelle, millä on itse tappanut porukkaa koko pelisarjan ajan. Hiippareita hyppii niskaan katoilta, heinäkasoista ja puistonpenkeiltä. Idea on hauska, mutta salakyttiä on joka paikassa riesaksi asti. Jopa metsät ovat huppupäitä täynnä.

Yksi lempipuuhistani Ubin peleissä on etsiä rikkinäisimmät pelimekaniikat ja käyttää niitä häpeilemättä hyväksi. Savupommi on samanlainen "you win" -nappula kuin ennenkin, mutta nyt laivataisteluun (jota on paljon) on lisätty vihollislaivan valtaaminen. Vallatun laivan voi kierrättää ja korjata sillä oman purtilon. Tämä laittaa koko muun taistelun paussille! Kaikki muut viholliset odottavat kohteliaasti vieressä, että saat kiskottua oman aluksesi vihollislaivan vierelle, isket kimppuun, tapat osan miehistöstä, otat loput viholliset vangiksi, purat laivan, ja paikkaat oman laivan kärsimät vauriot. Vasta sen jälkeen isompi rähinä jatkuu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jokaisesta tuhotusta vihollisesta saa oman terveyspalkin takaisin täyteen.

Pelin premissi on kiinnostava, mutta juuri sen pidemmälle ei sitten päästäkään. Tarina on vielä kehnompi kuin näissä yleensä. Ääninäyttelijät sentään vetävät roolinsa niin överiksi, että siitä irtoaa vähän huumoriarvoa.

Life is Strange: True Colors

Alex Chenillä on supervoima: hän osaa lukea muiden ihmisten tunteita. Hän tietää, jos toinen on vihainen tai surullinen, kunhan vain tunne on tarpeeksi voimakas. Kun Alexin veljen kimppuun kävi solvauksia karjuva mies, Alex sai psyykkisellä kyvyllään selville, että mies oli vihainen! Veli oli ällikällä lyöty.

Edellä kuvattu tilanne on oikeasti pelissä. 90 prosenttia Alexin kyvystä selittyy sosiaalisilla perustaidoilla ja hyvällä mielikuvituksella - tosin hän osaa myös lukea ajatuksia ja poimia niistä tarkkoja tietoja, ja myös vaikuttaa toisten tunnetiloihin joissain tilanteissa. On kuitenkin koomista, kun muut hahmot hämmästelevät Alexin "supervoimia" tämän tehtyä jotain, johon olisi pystynyt kuka tahansa empaattinen ja tarkkaavainen ihminen.

Tuppukylä vuorilla on upean tunnelmallinen paikka. True Colors on helposti sarjan nätein peli ja taidetyyli on nimen mukaisesti värikäs.

On hienoa nähdä, että Life is Strange on päässyt taas jaloilleen parin heikomman pelin jälkeen. True Colors kilpailee sarjan parhaan pelin asemasta ykkösen kanssa. Tarina valintoineen on tässä vaisumpi eikä supervoima ole yhtä kiinnostava, mutta kässäri on valovuosia edellä LiS1:n fellow kids -myötähäpeilyä. Sarja on jopa löytänyt taas huumorintajunsa LiS2:n kurjistelun jälkeen. Vitsejä on paljon, osa niistä vieläpä hauskoja.

Tarinassa on mysteeri selvitettävänä, mutta suurin osa ajasta menee slice of life -höntsäilyssä ja kavereiden kanssa hengailussa. Homman nimi on ennen kaikkea tunnelmointi. Valinnoilla vaikutetaan vain ihmissuhteisiin ja ne maustavat juonta vähän, mutta tarinan kelkkaa ei pysty oikeasti kääntämään.

 

[Jyg]

Pari moninpelien alle hautautunutta ikuisuusprojektia tuli kynnettyä viimein läpi.

Control:
Tämä tuli aloitettua jo kauan sitten kun oli ensimmäisen kerran ilmaisena epicistä saatavilla. Pelikello näytti jotain reilua neljää tuntia kun tuli pitkä tauko mutta nyt tuli jatkettua ja pienen pelailun jälkeen alkoi pelistä löytyä imua joka kesti mukavasti ensimmäisiin lähestulkoon ensimmäisiin "lopputeksteihin" saakka, mutta näiden jälkeen peli alkoikin tuntua sitten venytetyltä. Peli tarjoaa hienon miljöön ja omaan makuun todella napakan pelattavuuden sekä näyttävän ulkoasun jonka lisäksi peli pyöri todella sulavasti omalla koneella. Samojen vihollisten nakuttelu kuitenkin alkoi maistumaan puulta ja kuten sanottua loppupuoli alkoi tuntumaan kovasti venytetyltä ja varsinkin kun kuolema korjasi useahkosti alkoi myös spawnilta samaan taisteluun ravaaminen muutamaan kertaan korpeamaan ihan kunnolla.

Pääosin kuitenkin oikein mukava ja paikoin massasta poikkeavakin toteutus jätti ihan ok jälkimaun mutta hieman lyhyemmällä kestolla toisto ei olisi latistanut lopun tunnelmaan omalla kohdalla niin pahasti. 7,5/10.

Bioshock 2:
Tämä tuli aloitettua heti perään ekan bioshockin jälkeen ja pelattua pikkuhiljaa tuossa Controllin rinnalla lävitse. Toisin kuin eka bioshock oli tämä kakkonen itselle eka kerta kun peliä tuli pelattua. Ja hyvin nopeasti kyllä selvisi, että peli on hyvin vittumainen kokemus. En tiedä olenko vain paska pelaaja vai miten mutta peli tarjosi jatkuvasti ammusten osalta ei oota ja tehottomien aseiden kassa se aiheutti jatkuvaa taistelua respa chambereiden vieressä kovempia vihollisia vastaan joita sitten spawnaus toisensa perään mätkittiin meleellä ammusten loputtua. Loputtomasti spawnaamalla kaikki viholliset oli helppo tappaa mutta helvetin turhauttavaa tämä oli ja huonoa pelisuunnittelua mielestäni. Pelin lopussa peli kuitenkin laittoi päälle vaihteen jossa koko ajan oli medikitti varasto täynnä ja isot taistelut käytiin muutenkin huoneessa jossa oli spawni chamberi vieressä. Jos pelissä ei olisi ollut edelleen tuo hieno rapturen miljöö läsnä niin olisi varmaan jäänyt kesken. Nyt peli tarjosi kuitenkin hienon maailman lisäksi kömpelöä pelattavuutta plasmidejen ja aseiden yhteispelin kömpelön toteutuksen muodossa ja mukavan idean pelata big daddylla ja päästä tekemään yhteistyötä little sistereiden kanssa.

Lopputunnelmat kuitenkin tämän kohdalla melko turhautuneet, onneksi peli ei sentään ollut liiaksi venytetty. Toivottavasti infinite on parempi, ainakin sitä on kohtalaisesti kehuttu, se menee seuraavaksi peluuseen. Bioshock 2 5,5/10

 

[WalluWaan]

Spec Ops : The Line (PC)

Spec Ops oli vähän ristiriitanen tapaus, joka sai mut kysymään itseltäni pari ikävää kysysmystä. Lähinnä, että miksi ihmisten lahtaaminen liukuhihnalta menomusiikin soidessa tuntui niin koukuttavalta, tottuuko ihminen siihen liian helposti ja mihin se voi ihmisen tiukoissa paikoissa johtaa.

Kolme jenkkien Delta Forcen soturia tiputetaan myrskyn ja sotatilan runtelemaan Dubaihin pelastamaan amerikkalaisia sotilaita ja varsinkin heidän komentajansa. Hommat kuitenkin alkavat luisua päin helvettiä, eikä mikään ole selvää. Onko pelaaja lopulta sankari vaiko antisankari?

Itse pelaaminen on aika aivotonta räiskimistä ja loputtomien vihollisjoukkojen lahtaamista. Vahva sodanvastainen ja jopa sotapelien vastainen eetos on kuitenkin läsnä ja peli pakottaa tekemään ikäviä ratkaisuja. Siksi tää jäänee kummittelemaan mieleen pidemmäksi aikaa, kun normi-fps.

Art should disturb the comfortable ja sen tää peli onnistu tekemään. Glitchwaveen kuiten vaan 3,0/5,0 toiminnan yksitoikkoisuuden vuoksi.

 

[Reivn]

Control (PC)

Paljon tätä on hehkutettu ja viimein sain pelattua läpi asti. En oikein ymmärrä hehkutusta, tuntui omasta mielestä todella ohuelta tuo juoni alun "wau-efektin" mentyä ohi. Tarina oli toisaalta mielenkiintoinen, mutta lopulta latistui aika hidastempoiseksi eikä meinannut pitää mielenkiintoa yllä loppuun saakka.

Pelimekaniikoiltaan muistuttaa todella pahasti studion aiempia Alan Wake-pelejä, eritoten raivostuttavan taistelumekaniikan takia. Vihollista puski kuin meren mutaa, samoilla alueilla jotka oli jo kymmeneen kertaan juossut läpi ja putsannut, ja käytettävät strategiat oli aina samat, taistelukentät todella kompakteja käytäviä joissa kaikki pelihahmon kyvyt oli hieman vaikeasti hyödynnettävissä ja iso vihollismäärä kävi vaikeaksi hallita tilanahtauden takia. Käytävät olivat läpi pelin sokkeloisia, ja vaikka hyvin tehty maailma olikin, niin lopulta se tuntui pelin lopussa melko pieneltä.

Taisteluista kertoo varmasti jotain, että aluksi pelissä ei ole nettikeskustelujen perusteella ollut vaikeudensäätöä, mutta ilmeisesti reilumman negatiivisen palautteen myötä ovat jonkin päivityksen yhteydessä lisänneet taisteluja helpottavia mekanismeja valikkoon.

Ristiriitaiselal fiiliksellä odottelen jatko-osaa. Voi olla, että alelaarista sen aikanaan poimin kunhan saavat pihalle, mutta jos ei taistelumekaniikka muutu, niin voi hyvin olla, että riittää kun katson juonikaaren Youtuben läpipeluuvideoiden kautta...

 

[P c L A Y E R]

BioShock Remastered, PC ensituntumat:

Aikoinaan jäi kesken, enkö enää oikein muistanut miksi. Oli Epicistä napattu jossain vaiheessa ilmaiseksi nämä ja ajattelin koittaa uudelleen.

No äkkiä se kävikin selväksi, miksi se jäi jo silloin aikoinaan kesken. Lyhyesti sanottuna BioShock on omasta mielestä ihan helvetin epäimmersiivinen ja tunnelmaltaan "vääränlainen" peli. Ainoa asia mistä tykkään, on Graafinen tyyli ja hienot ympäristöt. Kaikki muu on ihan "perseestä".
Pelaaja heitetään aikalailla saman tein vaan sisään tuonne, ilman minkäänlaista tunnelman/jännityksen kohottelua tms. Joka nurkassa on ihmeellisiä ostoautomaatteja sirkusmusiikkien säestämänä. Viholliset näyttävät lähinnä koomisille ja tunnelma on muutenkin jotenkin hyvin kepeä ja "Tivolimainen" Mitään pelon häivähdystäkään ei tässä kyllä tule, mikä on jo saavutus sinänsä, kun pelin premissi on kuitenkin se, että menet tuhoutuneeseen vedenalaiseen kompleksiin, missä ihmisistä on tullut hirviöitä.

Sitten semmoset pikkujuttu, että miten esimerkiksi plasmidit "esitellään" pelaajalle. Nyt melkein ensimmäisenä tulee vastaan kaappi, jossa on ruisku täynnä sinistä mönjää. Pelihahmohan luonnollisesti piikittää rojut ränniin saman tein, ihan vapaaehtoisesti itse, ilman että on mitään tietoa aineesta ja koko saatana paikasta ylipäänsä... Aivan hämmästyttävän typerästi toteutettu tuokin. Tässä pelissä ei ole edes 5 sekuntia mietitty, että miten voitaisiin tehdä asioista edes hitusen uskottavia, vaan kaikki oikein huutaa pelimäisyyttä.

En tiedä. Rapture on hieno näköinen ja graafisesti edelleen ihan kivan näköinen peli kyseessä, mutta itselläni kaikki muu tökkii ja pahasti tässä. Hitaampi tempo, pelottavammat vihut, painostavampi tunnelma ja oikeasti immeriisivisemmät suunnitteluvalinnat nostaisi tämän kyllä ihan eri tasolle. Ehkä omat odotukset pelin tyylistä oli ja on edelleen vaan liikaa kiinni System Shokissa ja esim. Preyssä yms. peleissä.

Taistelukin on tunnotonta sohimista ja vihut ei edes reagoi kunnolla osumiin. Pitää koittaa vähän vielä jatkaa, mutta en kyllä usko loppuun asti jaksavani tätä "sirkusmaailmaa" tutkia.

 

[perato]

BioShock Remastered, PC ensituntumat:

Aikoinaan jäi kesken, enkö enää oikein muistanut miksi. Oli Epicistä napattu jossain vaiheessa ilmaiseksi nämä ja ajattelin koittaa uudelleen.

No äkkiä se kävikin selväksi, miksi se jäi jo silloin aikoinaan kesken. Lyhyesti sanottuna BioShock on omasta mielestä ihan helvetin epäimmersiivinen ja tunnelmaltaan "vääränlainen" peli. Ainoa asia mistä tykkään, on Graafinen tyyli ja hienot ympäristöt. Kaikki muu on ihan "perseestä".
Pelaaja heitetään aikalailla saman tein vaan sisään tuonne, ilman minkäänlaista tunnelman/jännityksen kohottelua tms. Joka nurkassa on ihmeellisiä ostoautomaatteja sirkusmusiikkien säestämänä. Viholliset näyttävät lähinnä koomisille ja tunnelma on muutenkin jotenkin hyvin kepeä ja "Tivolimainen" Mitään pelon häivähdystäkään ei tässä kyllä tule, mikä on jo saavutus sinänsä, kun pelin premissi on kuitenkin se, että menet tuhoutuneeseen vedenalaiseen kompleksiin, missä ihmisistä on tullut hirviöitä.

Sitten semmoset pikkujuttu, että miten esimerkiksi plasmidit "esitellään" pelaajalle. Nyt melkein ensimmäisenä tulee vastaan kaappi, jossa on ruisku täynnä sinistä mönjää. Pelihahmohan luonnollisesti piikittää rojut ränniin saman tein, ihan vapaaehtoisesti itse, ilman että on mitään tietoa aineesta ja koko saatana paikasta ylipäänsä... Aivan hämmästyttävän typerästi toteutettu tuokin. Tässä pelissä ei ole edes 5 sekuntia mietitty, että miten voitaisiin tehdä asioista edes hitusen uskottavia, vaan kaikki oikein huutaa pelimäisyyttä.

En tiedä. Rapture on hieno näköinen ja graafisesti edelleen ihan kivan näköinen peli kyseessä, mutta itselläni kaikki muu tökkii ja pahasti tässä. Hitaampi tempo, pelottavammat vihut, painostavampi tunnelma ja oikeasti immeriisivisemmät suunnitteluvalinnat nostaisi tämän kyllä ihan eri tasolle. Ehkä omat odotukset pelin tyylistä oli ja on edelleen vaan liikaa kiinni System Shokissa ja esim. Preyssä yms. peleissä.

Taistelukin on tunnotonta sohimista ja vihut ei edes reagoi kunnolla osumiin. Pitää koittaa vähän vielä jatkaa, mutta en kyllä usko loppuun asti jaksavani tätä "sirkusmaailmaa" tutkia.

Olen ite Bioshockin pelannut 2-3 kertaa läpi ja allekirjoitan ton sirkusmaisuuden, joka itelläkin paljon pilasi ensimmäistä pelikertaa. Jotenki toisella pelikerralla asenne olikin sit, että no mennään nyt siis tähän tivoliin mukaan vähän eri asenteella. Ihan jees peli, mutta ei kyllä mitenkään minkään immersive simin tasonen ja ihmettelen kyllä tän pelin saamaa hypeä aikanaan. Maailma olis joo voinut olla ihan mielenkiintonen, mutta oli jotenki todella epäonnistuneita ratkaisuja omastakin mielestä. Edes se 'juonen koukku' ei kyl saavuttanut itessä mitää hirveitä "ou jes, jeesuspeli" fiiliksiä mitä se näyttää joillekkin vieläkin olevan. Tosin se ehkä selitti vähän noita mainitsemiasi järjettömyyksiä, mutta ei meikästä tarpeeksi hyvin. Se pelattavuuskaan niiden plasmidein ja pyssyjen kanssa ei ollut ehkä ihan parasta A-luokkaa vaan tuntu jotenki kankealta ja epätarkalta. Kyllähän siinä sitä tunnelmaa oli sen verran, että siihen peliin palasi vielä trilogian läpipeluun muodossa.

 

[hänk_]

Plague tale: Requiem. 2-Aan pelin 2-Aan jatko-osa. Hirveät kontrollit ja vielä hirveemmät pulmat, joista yksi jo bugasi sen verran, että joutui palaamaan aiempaan "tallennukseen". Tässä pelissä on niin moni asia pielessä, ettei oikeen tiedä mistä edes aloittaa. Hiipiminen on vain hidasta eteenpäin nuohoomista virheestä virheeseen, kunnes löytyy juuri se oikea tapa/reitti. Taistelu on absoluuttista syöpää, jonka naurettavuutta korostavat aivan järkyttävän jähmeät kontrollit, kaikki typerät kivi/paperi/saksi asetelmilla varustetut viholliset ja kerta ja laaki vainaa päähahmo. Tarina oli jo ykkösessä niin tautisen aivotonta ja idioottimaista soopaa, ettei mitään järkeä ja kakkonen jatkaa tällä hyväksi havaitulla ja logiikkaköyhällä linjalla. Ai jum**auta mitä pasketta kerta kaikkiaan. Epäilen omaa olemistani tässä universumissa, koska halusin pelata kakkos osan, vaikken pitänyt edes ykkösestä.

 

[hänk_]

Plague tale: Requiem. 2-Aan pelin 2-Aan jatko-osa. Hirveät kontrollit ja vielä hirveemmät pulmat, joista yksi jo bugasi sen verran, että joutui palaamaan aiempaan "tallennukseen". Tässä pelissä on niin moni asia pielessä, ettei oikeen tiedä mistä edes aloittaa. Hiipiminen on vain hidasta eteenpäin nuohoomista virheestä virheeseen, kunnes löytyy juuri se oikea tapa/reitti. Taistelu on absoluuttista syöpää, jonka naurettavuutta korostavat aivan järkyttävän jähmeät kontrollit, kaikki typerät kivi/paperi/saksi asetelmilla varustetut viholliset ja kerta ja laaki vainaa päähahmo. Tarina oli jo ykkösessä niin tautisen aivotonta ja idioottimaista soopaa, ettei mitään järkeä ja kakkonen jatkaa tällä hyväksi havaitulla ja logiikkaköyhällä linjalla. Ai jum**auta mitä pasketta kerta kaikkiaan. Epäilen omaa olemistani tässä universumissa, koska halusin pelata kakkos osan, vaikken pitänyt edes ykkösestä.

Ainii pakko vielä mainita, että tästä lähin suurin kriteeri tuleville peleille, on ettei ne saa sisältää yhtäkään väännettävää vipua, voimapyörää tai työnnettävää kärryä jonkun autistisen pulman ratkomiseksi.

 

[perato]

Sniper Elite 4 (PC)
Tästäkin tykkäsin aikanaan, mutta nyt ei oikeen samalla tavalla säväytä tämäkään. Hyvää ja mukavaa hiippailua ja ammuskelua, mutta joku fiilis tästä nyt loistaa poissaolollaan vaikka muka mehustelin tän uudelleenpeluulla. Ehkä kolmen tehtävän jälkeen jo alkaa tuntua että vähän toistaa itseään tämä eteneminen, pitäs varmaan enemmän yrittää jotain noita haasteita tehä, kuin pelata samalla tavalla tehtäviä vaan läpi. Mukavaahan tuo tarkka-ampuilukin tässä on, mutta ei riitä kärsivällisyys siihen ilman apua tähtäämiseen.

Sieltähän se into löytyi ja pelikello näytti 3x isompaa kuin edellispeluu kerran jälkeen. Tuli tehtyä perustehtävistä joku 80% challengeista ja Delsuista ehkä puolet. Siihen päälle saavutuksia keräillen ja DLC-tehtävien ensipeluut, niin kyllähän se taas maistui pitkän aikaa. Vähän myös höllensin pelitapaani niin, että aloin räiskiä enemmän kiikarikiväärillä löydettyäni hyvän kohdan josta ampua ja varsinki jos pystyin pysymään äänettömänä. Eli puukkohippaa ja hiippailua sinällään paljon vähemmän, joskin tarkotus oli silti ns. näkymättömissä pysyä ja hyvin harvoin annoin pelin jatkua jos vastustajat löysi sijaintini.

 

[neg0t]

Hota Hd:ta pelailtu taasen enemmän. Nykyisessä iteraatiossaan kyllä aivan parhaaksi viritelty heroes versio. Alkaa matsit olemaan aika isoja. Pelattiin etänä 4v4 hardilla extra huge mappia + underground.

 

[timppeli]

Spec Ops : The Line (PC)

Spec Ops oli vähän ristiriitanen tapaus, joka sai mut kysymään itseltäni pari ikävää kysysmystä. Lähinnä, että miksi ihmisten lahtaaminen liukuhihnalta menomusiikin soidessa tuntui niin koukuttavalta, tottuuko ihminen siihen liian helposti ja mihin se voi ihmisen tiukoissa paikoissa johtaa.

Pelasin tuon pari vuotta sitten läpi, ja minusta tuo "kantaaottavuus" tai pelaajan valintojen seurauksien märehtiminen oli vähän keinotekoista ja sinänsä ärsyttävää. Oikeastaan lähinnä tulee mieleen se fosforipommikohtaus, en millään kokenut siitä mitään syyllisyyttä koska mielestäni peli käytännössä pakotti siihen, eikä varoittanut asiasta mitenkään ennalta. (Tosin joku joskus mainitsi että kyllä minulla oli vaihtoehto, eli lopettaa pelin pelaaminen, mutta aika keinotekoista sekin että minun pitäisi muka olla pelaamatta ostamaani peliä, osoittaakseni pelille ja maailmalle olevani ns. hyvä ihminen).

Se mistä kyseisessä pelissä kuitenkin pidin kovasti, oli että toimintakohtauksissa oli jotenkin... autenttinen, vai olisiko sittenkin elokuvamainen, tunnelma. Vaimokin tuli joskus katsomaan pelaamistani ja tuntui katsovan sitä ikäänkuin se olisi jokin sotaelokuva tai -dokumentti jostain taistelusta. En muista että olisin ihan samanlaisia viboja saanut juurikaan muista ammuskelupeleistä, tosin en ole läheskään kaikkia pelannutkaan. Ehkä siihen vaikutti myös pelin kuvakulma pelaajan olkapään takaa. Pelinä peli oli toki kovin lineaarinen, mutta se ei sillä kertaa juurikaan häirinnyt.

Lisäksi ne jotkut trippikohtaukset joissa ei tiennyt mikä on totta ja mikä näkyä olivat ihan mielenkiintoisia.

Tuon pelin voisi kyllä joskus pelata taas läpi, varsinkin kun ostin sen uusiksi (DRM-free) GOG.com:sta.

 

[Heseman]

Pelasin tuon pari vuotta sitten läpi, ja minusta tuo "kantaaottavuus" tai pelaajan valintojen seurauksien märehtiminen oli vähän keinotekoista ja sinänsä ärsyttävää. Oikeastaan lähinnä tulee mieleen se fosforipommikohtaus, en millään kokenut siitä mitään syyllisyyttä koska mielestäni peli käytännössä pakotti siihen, eikä varoittanut asiasta mitenkään ennalta. (Tosin joku joskus mainitsi että kyllä minulla oli vaihtoehto, eli lopettaa pelin pelaaminen, mutta aika keinotekoista sekin että minun pitäisi muka olla pelaamatta ostamaani peliä, osoittaakseni pelille ja maailmalle olevani ns. hyvä ihminen).

Mä itse asiassa tuossa kohtaa ajattelin, etten tee noin ja aloin räiskimään niitä vihollisia, mutta niitä vaan spawnasi loputtomiin. Ei tosiaan ihan loppuun asti oltu tuota mietitty...

 

[vervex]

Game Passista (xboxilla) syksyllä pelattua:

Signalis
Tämä tarttui jo kesällä silmään jossain Sonyn tulevia indie-julkaisuja esittelevässä videossa. Resident Evilin (HD remaster) pelaamisesta ei kovin kauan ole, joten monia tuttuja elementtejä (tavaroiden hallinta, tallennus, pulmat ja aseet). Ilmeisesti muistakin vastaavan kauhu-genren peleistä ammennettu hyvinkin suoraan. Ei voi valittaa, kun tämähän toimii. Omaan makuun kaikki tarvittava kohtaa tarinasta ja tunnelmasta lähtien. Ohjaimella toimi hyvin, mutta voisi joskus testata PC:llä miten toimii hiiren ja näppiksen kanssa.

Ghost Song
Metroidvania ei sieltä vaikeimmasta päästä, mutta todella hyvin toteutettu joka osa-alueella. Tarina ja tunnelma toimii hienosti. Musiikit ansaitsee erityismaininnan. Tällaista ei ole koskaan liikaa.

Somerville
Hienoinen pettymys. Playdeadista lähtenyttä talenttia taustalla ja melkein samaa tyyliäkin käytetään kuin Playdeadin peleissä Limbo ja Inside, mutta mystinen tarina ja paikoin kankeat kontrollit sekä liian helpot pulmat jättävät kylmäksi. Pelaahan tuon kerran.

Return to Monkey Island
Ihan kelvollinen point'n'click-seikkailu, mutta jotenkin ne klassiset pari ekaa peliä vaan upposi paljon paremmin. Selkeästi persoonallisempi graafinen asu ei mielestäni ainakaan auta asiassa. Ehkä joku nostalgia-arvo puuttuu. Olisi kai pitänyt pelata vaikeammalla vaikeustasolla.

Plaque Tale: Requiem
Synkempi kuin edellinen osa ja monilla muillakin osa-alueilla poikkeaa edeltäjästä. Tuntui huomattavasti enemmän toimintapainotteiselta. Toki tilanteita voi lähestyä stealth-kantilta, mutta siihen ei pakoteta kuten edellisessä vaan pikemminkin päinvastoin. Myös tarinan kannalta väkivalta on nyt oleellinen elementti. Maailma on huomattavasti isompi kuin edellisessä ja joissain kohdin "tunneli" on erittäin laaja. Ensimmäinen osa tuntui enemmän puzzle/stealth-peliltä ja siihen peilaten mielenkiintoisempia pulmia jää kaipaamaan.

Nyt vuoden vaihteessa pelattu:

The Evil Within 2
Genren muista peleistä on lainailtu juttuja tässäkin. Päällimmäisenä ihmetyttää todella kankea pelattavuus reilu viisi vuotta vanhaksi peliksi. Toki ensimmäinen osa oli vielä kankeampi ja sitä en jaksanutkaan kovin pitkälle pelata, kun aluksi ajattelin sillä aloittaa. Tarinakin tässä oli täydellisen yhdentekevä. Toiminta on ajoittain ihan kelvollista, mutta se ei paljon pelasta. Olisi voinut jättää pelaamatta, mutta jostain syystä Evil Within -pelejä kehutaan arvosteluissa, joten joutui antamaan mahdollisuuden. Ei olisi kannattanut tuhlata aikaa tähän.

 

[Refloni]

Pelasin tuon pari vuotta sitten läpi, ja minusta tuo "kantaaottavuus" tai pelaajan valintojen seurauksien märehtiminen oli vähän keinotekoista ja sinänsä ärsyttävää. Oikeastaan lähinnä tulee mieleen se fosforipommikohtaus, en millään kokenut siitä mitään syyllisyyttä koska mielestäni peli käytännössä pakotti siihen, eikä varoittanut asiasta mitenkään ennalta. (Tosin joku joskus mainitsi että kyllä minulla oli vaihtoehto, eli lopettaa pelin pelaaminen, mutta aika keinotekoista sekin että minun pitäisi muka olla pelaamatta ostamaani peliä, osoittaakseni pelille ja maailmalle olevani ns. hyvä ihminen).

Mielestäni Spec Ops ei kritisoi pelaajaa, vaan genreään. Ihan samanlainen pommituskohtaus on monissa Call of Dutyissa, mutta tällä kertaa näytettiin mitä siitä voi seurata.

Pelaajahahmo Walker on tyypillinen räiskintäpelisankari, joka joutuu eroon komentoketjustaan, pyrkii kostamaan pääviholliselleen ja kulkee eteenpäin ampuen kaikki vastaantulijat tehdäkseen sen, mikä on hänen mielestään oikein. Kaikki sotilasräiskinnät ovat tällaisia, ja niissä päähenkilön peräänantamattomuus johtaa lopulta onnelliseen loppuun. Spec Ops on asiasta hieman eri mieltä. Walker on hirviö, joka esitetään alussa sankarina, koska näemme vain hänen näkökulmansa. Saman näkökulman jonka Battlefield ja CoD tarjoavat vuodesta toiseen. Spec Ops muistuttaa edetessään yhä enemmän kauhupeliä. Lopussa sitten kysytään, mitä varten tämä kaikki oikeastaan tapahtui, ja ovatko videopelisankarit sittenkään parhaita ihmisiä ratkomaan geopoliittisia ongelmia. Do you feel like a hero yet?

Minusta Spec Ops on taideteos. Lopulta isompi kysymys ei ole se, mitä peli yrittää sanoa, vaan mitä kaikki muut genren pelit oikeastaan yrittävät sanoa?

 

[perato]

Crysis (PC)
Tarkotus oli ensin pistää Crysis 3 tulille kun se vain kertaalleen pelattuna läpi, mutta sitten mietin että kokeillaampa sieltä alusta alkaen ku en muistanut heti että miksi edellinen yritys katkesi 2016(muistaakseni johonki tekniseen ongelmaan). Noh aika pikaisesti selvisi, että en muista ihan hirveesti tästä pelistä mitään, osa paikoista ja jutuista vaikuttaa tutuilta, osa taas aivan outoja paikkoja. Pikatarkistuksella edellisestä pelikerrasta onkin semmonen vajaa 12 vuotta. C;Warheadinkin asensin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt sekin, vaikka näköjään 60/100p antanut sille joskus.

Aluksi tuumailin, että eihän tämä nyt nii kovin hienon näköinen peli ole mitä ihmiset hehkuttaa, vaan sit muistin että tällä on ikää jo se 15 vuotta. Toimivuus on huonompi kuin muistin, paljon bugailee niin fysiikat kuin äänet ja tekoäly on ihan perseestä. Yllättävän 'vaikea' peli myös on, joskin nanopuvun ansiosta sitten kuitenkin helppo yhdistettynä tyhmään tekoälyyn. Parin ekan hetken aikana kuolin useasti, sit opin käyttämään tekoälyn typeryyttä hyödyksi ja nyt ei meinaa kuolla ku aivan pahimmissa paikoissa. Näiden asioiden vuoksi ei voi sanoa, että pelattavuus olis mitenkään suurta nautintoa, jotenkin tekniikkademofiilis tulee vähän väliä, kuinka tylsästi paikkoja on suunniteltu ja kuinka tempoilevaa toiminta on.

Kohta alkaa alienmätöt, joten saa nähä mihin asti kiinnostus riittää.

 

[itarumaa]

Powerwash Simulator. Kyllä, tälläinen peli on oikeasti olemassa, pelasin sitä Xbox konsolilla. Ihan hauska, Gamepassista muistaakseni löytyi, mutta pidemmän päällä kovin itseään toistava ja lisäksi pesu on yllättävän työlästä hommaa. Palkkiot on myös aika typeriä, koko talosta saa melkein saman kuin esim autosta ja jälkimmäisessä on paljon vähemmän työtä.

Yakuza: Like a Dragon. Peli on ihan hauska ja erikoinen, mutta itseään toistava ja nyt olen esim siinä tilanteessa, että saa alkaa grindaamaan, että pääsee taisteluista läpi. Automaattitaistelu on mahtava idea, en muuten jaksaisi ja paljon on muutakin kuin taistelua, kuten yrityksen ylläpitoa ja osa-aikaisena sankarina toimiminen. Hyvin erikoista menoa on ajoittain, mutta ihan hauska tätä on pelata, kunhan ei menis liikaa siihen grindaamiseen, sitä ei jaksaisi.

 

[perato]

Crysis (PC)
Tarkotus oli ensin pistää Crysis 3 tulille kun se vain kertaalleen pelattuna läpi, mutta sitten mietin että kokeillaampa sieltä alusta alkaen ku en muistanut heti että miksi edellinen yritys katkesi 2016(muistaakseni johonki tekniseen ongelmaan). Noh aika pikaisesti selvisi, että en muista ihan hirveesti tästä pelistä mitään, osa paikoista ja jutuista vaikuttaa tutuilta, osa taas aivan outoja paikkoja. Pikatarkistuksella edellisestä pelikerrasta onkin semmonen vajaa 12 vuotta. C;Warheadinkin asensin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt sekin, vaikka näköjään 60/100p antanut sille joskus.

Aluksi tuumailin, että eihän tämä nyt nii kovin hienon näköinen peli ole mitä ihmiset hehkuttaa, vaan sit muistin että tällä on ikää jo se 15 vuotta. Toimivuus on huonompi kuin muistin, paljon bugailee niin fysiikat kuin äänet ja tekoäly on ihan perseestä. Yllättävän 'vaikea' peli myös on, joskin nanopuvun ansiosta sitten kuitenkin helppo yhdistettynä tyhmään tekoälyyn. Parin ekan hetken aikana kuolin useasti, sit opin käyttämään tekoälyn typeryyttä hyödyksi ja nyt ei meinaa kuolla ku aivan pahimmissa paikoissa. Näiden asioiden vuoksi ei voi sanoa, että pelattavuus olis mitenkään suurta nautintoa, jotenkin tekniikkademofiilis tulee vähän väliä, kuinka tylsästi paikkoja on suunniteltu ja kuinka tempoilevaa toiminta on.

Kohta alkaa alienmätöt, joten saa nähä mihin asti kiinnostus riittää.

Sehän päätty sitte niin että loppuvastustajan kohalla tuli crash, ja siitä ei päässyt eteen päin koska aina kun meni load menuun niin crash. Ihan sama, läpi pelattu.

Crysis Warhead (PC)

Tämä tulikin sit käynnisteltyä heti kun edellinen loppui, ihan vaan koska tiesin lähes samaa olevan tarjolla. Tämä on jotenki osittain köykäsempi ku edellinen, ja todellakin täysin sisällöllisesti samaa ku edeltävä "eri kulmasta". Vielä edellistä lyhyempi, nyt joku 3h kellossa ja viiminen tehtävä kolkuttaa. Välivideot yrittää turhaa jotain juonta pykätä ja tuo pääpahis on aivan turhan korni ollakseen mitenkään vakavasti otettava. Vahva "filmikurssin" fiilis tässä. Pelattavuus sitä samaa ku edellisessäkin.

Crysiksen arvosanan 75 laitoin notepadiin ja Warheadin arvosanan 70 raapustin post it lapulle. Sinällään mielipide näistä muuttunut, että aiemmin arvostin Crysistä enemmän kuin Warheadia, nyt ne tuntuivat lähes samalta peliltä. Aika on ajanut ohi tällaisista omalla osalla, vaikka graafisesti ihan jees ovatkin.

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelit osa 30.

Epistory: Typing Chronicles

Olin sattuneesta syystä hieman tympääntynyt Epicin kettupeleihin, mutta kolmas kerta toden sanoo ja Epistory olikin ihan hyvä. Peli perustuu kirjoitustaisteluun, jossa öttömönkiäisten yläpuolella leijailee sanoja, jotka pitää naputtaa näppäimistöllä mahdollisimman nopeasti. Mukana on hiukan elementtitaikuutta, kykypuuta ja muuta hifistelyä, mutta pelissä pärjää ennen kaikkea nopeilla näpeillä. Jos kirjoitat hitaasti yhdellä sormella ja katse tiukasti näppäimistössä, tällaiset pelit tarjoavat vain tuskaa ja hammastenkiristystä.

Näppäimistö savuamaan.

Tarina on sata kertaa nähtyä sadunomaista indiehöttöä, jossa hirviöt kuvaavat päähenkilön sosiaalista ahdistusta ja mitä vielä. Minulla on indiepeleistä niin paljon kokemusta, että tällaiset jutut valuvat automaattisesti toisesta korvasta ulos. Ongelma on myös, että kirjoitustaistelu on hassu pelimekaniikka. Mörrimöykkyjen teurastaminen näppäimistöä rummuttamalla tuntuu kertakaikkiaan tyhmältä. Legendaarinen Typing of the Dead ja Epicin aiemmin jakelema Textorcist ymmärsivät tämän ja alkoivat siksi hölmöillä myös tarinansa puolella. Epistory taas ottaa itsensä liian vakavasti.

Taidetyyli on mainitsemisen arvoinen. Maailma on kuin valtava kasa origamipaperia, joka taittelee itsensä kokoon sitä mukaa kun sitä tutkii.

Pelkästä katsomisesta tulee paperihaavoja.

LEGO Builder's Journey

Ei häävi. Yksinkertainen pulmapeli, joka toistaa itseään aivan liikaa varsinkin alussa. Sanaton tarina ei jaksanut kiinnostaa. Säteenseuranta on kiva lisä, mutta se pistää koneen kyykkyyn eikä tuo tämännäköiseen peliin käytännössä mitään.

En ole mikään suuri lego-fani. Ehkä olisi pitänyt olla.

The Drone Racing League

Se ruohonleikkurisimulaattorikin oli hauskempi.

 

[xarot]

No One Lives Forever (PC)

Olen pelannut tämän läpi aikaisemmin vuonna 2000 ja pelistä erittäin hyvät muistot. Kyseessä on FPS-agenttiseikkailu, jossa suoritetaan erilaisia tehtäviä. Osassa tehtäviä vaaditaan hiippailua, osassa ei, ja muuten voi valita aika vapaasti kuinka haluaa pelata. Hiippailu tuntuu toimivan vähän niin ja näin, ja helposti viholliset huomaavat turvakameroista puhumattakaan. Juoni on ihan ok ja pitää otteessaan, vähemmän yllättäviä juonenkäänteitäkin löytyy ja aika paljon otettu viitteitä Bondeista. Aika paljon tuli tehtyä quicksaveja kun viholliset ampuvat välillä turhankin tarkasti. FPS piti rajoittaa 60:een Afterburnerilla tai viholliset olivat muuten ylimurhaavia botteja. Hauskana yksityiskohtana pelissä on aika paljon dialogia jota voi kuunnella nurkan takana kun viholliset puhuvat. Erilaisia agenttiteemaan sopivia apuvälineitäkin on asearsenaalin lisäksi kuten sytkäri jolla voi hitsata lukkoja auki, ruumiit hävittävä happo, pupusandaalit tms. jotka hiljentävät askelia yms. Viimeinen tehtävä ilmeisesti oli sellainen jota en ollut pelannutkaan, liekö tullut GotY-version mukana tjsp. Nyt näiden vuosien jälkeen huomaa että aika paljon tässä on viitteitä myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon monissa keskusteluissa. On toki maailmakin vähän muuttunut 22 vuodessa.

Kyllähän tätä pelatessa jotenkin on edelleen lämpimät muistot ja useamman illan kuluessa tuli innolla pelattua läpi. Onhan tässä juttuja jotka olivat uudehkoja ja hienoja jippoja ilmestyessään ja grafiikat kyllä olivat ihan mukiinmenevät vielä tänäkin päivänä. Läpipelattuani kävin katsomassa ettei tätä varmaan kukaan netissä pelaa mutta yksi Internet-palvelin siellä edelleen Jenkeistä löytyi missä oli 5 pelaajaa. Kävin pelaamassa vartin ja listimässä oletettavasti konkarimpia pelaajia erittäin kehnolla pingillä sen verran että kyselivät kuka tämä mysteeri-Player mahtaa olla.

Pelin saa nykyään ilmaiseksi ja pätsättyä kohdalleen eikä sitä saa mistään laillisesti enää ostettuakaan (itse ostin Torista fyysisen kopion hyllyyn). Jatko-osakin löytyy levyltä, mutta jotenkin muistan että se ei ollut yhtään niin hyvä, en muista miksi.

 

[Reivn]

No One Lives Forever (PC)

Olen pelannut tämän läpi aikaisemmin vuonna 2000 ja pelistä erittäin hyvät muistot. Kyseessä on FPS-agenttiseikkailu, jossa suoritetaan erilaisia tehtäviä. Osassa tehtäviä vaaditaan hiippailua, osassa ei, ja muuten voi valita aika vapaasti kuinka haluaa pelata. Hiippailu tuntuu toimivan vähän niin ja näin, ja helposti viholliset huomaavat turvakameroista puhumattakaan. Juoni on ihan ok ja pitää otteessaan, vähemmän yllättäviä juonenkäänteitäkin löytyy ja aika paljon otettu viitteitä Bondeista. Aika paljon tuli tehtyä quicksaveja kun viholliset ampuvat välillä turhankin tarkasti. FPS piti rajoittaa 60:een Afterburnerilla tai viholliset olivat muuten ylimurhaavia botteja. Hauskana yksityiskohtana pelissä on aika paljon dialogia jota voi kuunnella nurkan takana kun viholliset puhuvat. Erilaisia agenttiteemaan sopivia apuvälineitäkin on asearsenaalin lisäksi kuten sytkäri jolla voi hitsata lukkoja auki, ruumiit hävittävä happo, pupusandaalit tms. jotka hiljentävät askelia yms. Viimeinen tehtävä ilmeisesti oli sellainen jota en ollut pelannutkaan, liekö tullut GotY-version mukana tjsp. Nyt näiden vuosien jälkeen huomaa että aika paljon tässä on viitteitä myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon monissa keskusteluissa. On toki maailmakin vähän muuttunut 22 vuodessa.

Kyllähän tätä pelatessa jotenkin on edelleen lämpimät muistot ja useamman illan kuluessa tuli innolla pelattua läpi. Onhan tässä juttuja jotka olivat uudehkoja ja hienoja jippoja ilmestyessään ja grafiikat kyllä olivat ihan mukiinmenevät vielä tänäkin päivänä. Läpipelattuani kävin katsomassa ettei tätä varmaan kukaan netissä pelaa mutta yksi Internet-palvelin siellä edelleen Jenkeistä löytyi missä oli 5 pelaajaa. Kävin pelaamassa vartin ja listimässä oletettavasti konkarimpia pelaajia erittäin kehnolla pingillä sen verran että kyselivät kuka tämä mysteeri-Player mahtaa olla.

Pelin saa nykyään ilmaiseksi ja pätsättyä kohdalleen eikä sitä saa mistään laillisesti enää ostettuakaan (itse ostin Torista fyysisen kopion hyllyyn). Jatko-osakin löytyy levyltä, mutta jotenkin muistan että se ei ollut yhtään niin hyvä, en muista miksi.

Näiden digimyynti on jäissä yllätys yllätys firmojen välisten oikeusriitelyiden takia, jos en väärin muista. Julkaisija ja kehittäjä ovat siis eri tahot, ja eri mieltä miten ja missä pelien pitäisi olla tarjolla.

Tuttuja pelejä, ykkösestä en kyllä muista juuri mitään, mutta kakkososan pelasin useamman kerran läpi aikanaan. En osaa vertailla pelejä, mutta kakkosesta jäi mieleen juuri nuo kaikenlaiset hatusta vedetyt agenttigadgetit, muutama mieleenpainuva vihollinen, yksi hurrikaanin repimässä talossa käyty taistelu, sekä huumori. Aivan älytöntä campia välillä, James Bondia on väännetty oikein urakalla uusiksi hilpeään suuntaan, paljon on semmosia yleistyksiä ja karrikäärejä eri kulttuureista ja sukupuoliheittoja joista tänä päivänä varmasti joku lumihiutale vetää herneen nenukkiinsa.

Pitääkin tonkia olisiko tuon kakkosen levyt vielä varastossa. Viikonlopussa sen varmaan pelais kunhan pääsee taas sisälle mekaniikkaan

 

[Raxama]

No One Lives Forever (PC)

Olen pelannut tämän läpi aikaisemmin vuonna 2000 ja pelistä erittäin hyvät muistot. Kyseessä on FPS-agenttiseikkailu, jossa suoritetaan erilaisia tehtäviä. Osassa tehtäviä vaaditaan hiippailua, osassa ei, ja muuten voi valita aika vapaasti kuinka haluaa pelata. Hiippailu tuntuu toimivan vähän niin ja näin, ja helposti viholliset huomaavat turvakameroista puhumattakaan. Juoni on ihan ok ja pitää otteessaan, vähemmän yllättäviä juonenkäänteitäkin löytyy ja aika paljon otettu viitteitä Bondeista. Aika paljon tuli tehtyä quicksaveja kun viholliset ampuvat välillä turhankin tarkasti. FPS piti rajoittaa 60:een Afterburnerilla tai viholliset olivat muuten ylimurhaavia botteja. Hauskana yksityiskohtana pelissä on aika paljon dialogia jota voi kuunnella nurkan takana kun viholliset puhuvat. Erilaisia agenttiteemaan sopivia apuvälineitäkin on asearsenaalin lisäksi kuten sytkäri jolla voi hitsata lukkoja auki, ruumiit hävittävä happo, pupusandaalit tms. jotka hiljentävät askelia yms. Viimeinen tehtävä ilmeisesti oli sellainen jota en ollut pelannutkaan, liekö tullut GotY-version mukana tjsp. Nyt näiden vuosien jälkeen huomaa että aika paljon tässä on viitteitä myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon monissa keskusteluissa. On toki maailmakin vähän muuttunut 22 vuodessa.

Kyllähän tätä pelatessa jotenkin on edelleen lämpimät muistot ja useamman illan kuluessa tuli innolla pelattua läpi. Onhan tässä juttuja jotka olivat uudehkoja ja hienoja jippoja ilmestyessään ja grafiikat kyllä olivat ihan mukiinmenevät vielä tänäkin päivänä. Läpipelattuani kävin katsomassa ettei tätä varmaan kukaan netissä pelaa mutta yksi Internet-palvelin siellä edelleen Jenkeistä löytyi missä oli 5 pelaajaa. Kävin pelaamassa vartin ja listimässä oletettavasti konkarimpia pelaajia erittäin kehnolla pingillä sen verran että kyselivät kuka tämä mysteeri-Player mahtaa olla.

Pelin saa nykyään ilmaiseksi ja pätsättyä kohdalleen eikä sitä saa mistään laillisesti enää ostettuakaan (itse ostin Torista fyysisen kopion hyllyyn). Jatko-osakin löytyy levyltä, mutta jotenkin muistan että se ei ollut yhtään niin hyvä, en muista miksi.

Kakkonen on vielä ihan hyvä peli, se kolmas osa (Contract J.A.C.K) on sit vuorostaan aika kökkö ja sitä ei oikeastaan edes kannata ruveta kokeilemaan. Toki NOLF1 on piirun verran parempi kun kakkososa, mut kannattaa se kakkonenkin pelata siihen perään jos tuntuu et suurinpiirtein samanlaista menoa haluaa vielä toisenkin pelin verran.

 

[xarot]

Kakkonen on vielä ihan hyvä peli, se kolmas osa (Contract J.A.C.K) on sit vuorostaan aika kökkö ja sitä ei oikeastaan edes kannata ruveta kokeilemaan. Toki NOLF1 on piirun verran parempi kun kakkososa, mut kannattaa se kakkonenkin pelata siihen perään jos tuntuu et suurinpiirtein samanlaista menoa haluaa vielä toisenkin pelin verran.

Joo kaipa tuo kakkonen tulee kuitenkin pelattua jossain vaiheessa. Varmaan aikoinaan tuli enemmän räiskintävaiheella pelattua mutta pitää varmaan kokeilla vähän eri tavalla edetä tällä kertaa jos tuosta saisi enemmän irti. On kyllä jännä kun pelaa näitä vanhempia räiskintöjä niin ne tuntuu suorastaan virkistäviltä näihin nykypäivän räiskintöihin verrattuna. Näillä puheilla tuli samaan syssyyn hommattua avaimet Call of Duty kakkoseen ja ekaan Medal of Honoriin (josta luin, että itse Spielberg olisi ollut sitä käsikirjoittamassa).

 

[perato]

No One Lives Forever (PC)

Olen pelannut tämän läpi aikaisemmin vuonna 2000 ja pelistä erittäin hyvät muistot. Kyseessä on FPS-agenttiseikkailu, jossa suoritetaan erilaisia tehtäviä. Osassa tehtäviä vaaditaan hiippailua, osassa ei, ja muuten voi valita aika vapaasti kuinka haluaa pelata. Hiippailu tuntuu toimivan vähän niin ja näin, ja helposti viholliset huomaavat turvakameroista puhumattakaan. Juoni on ihan ok ja pitää otteessaan, vähemmän yllättäviä juonenkäänteitäkin löytyy ja aika paljon otettu viitteitä Bondeista. Aika paljon tuli tehtyä quicksaveja kun viholliset ampuvat välillä turhankin tarkasti. FPS piti rajoittaa 60:een Afterburnerilla tai viholliset olivat muuten ylimurhaavia botteja. Hauskana yksityiskohtana pelissä on aika paljon dialogia jota voi kuunnella nurkan takana kun viholliset puhuvat. Erilaisia agenttiteemaan sopivia apuvälineitäkin on asearsenaalin lisäksi kuten sytkäri jolla voi hitsata lukkoja auki, ruumiit hävittävä happo, pupusandaalit tms. jotka hiljentävät askelia yms. Viimeinen tehtävä ilmeisesti oli sellainen jota en ollut pelannutkaan, liekö tullut GotY-version mukana tjsp. Nyt näiden vuosien jälkeen huomaa että aika paljon tässä on viitteitä myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon monissa keskusteluissa. On toki maailmakin vähän muuttunut 22 vuodessa.

Kyllähän tätä pelatessa jotenkin on edelleen lämpimät muistot ja useamman illan kuluessa tuli innolla pelattua läpi. Onhan tässä juttuja jotka olivat uudehkoja ja hienoja jippoja ilmestyessään ja grafiikat kyllä olivat ihan mukiinmenevät vielä tänäkin päivänä. Läpipelattuani kävin katsomassa ettei tätä varmaan kukaan netissä pelaa mutta yksi Internet-palvelin siellä edelleen Jenkeistä löytyi missä oli 5 pelaajaa. Kävin pelaamassa vartin ja listimässä oletettavasti konkarimpia pelaajia erittäin kehnolla pingillä sen verran että kyselivät kuka tämä mysteeri-Player mahtaa olla.

Pelin saa nykyään ilmaiseksi ja pätsättyä kohdalleen eikä sitä saa mistään laillisesti enää ostettuakaan (itse ostin Torista fyysisen kopion hyllyyn). Jatko-osakin löytyy levyltä, mutta jotenkin muistan että se ei ollut yhtään niin hyvä, en muista miksi.

On itelle kyl yks niistä tuon ajan huippupeleistä ja pitkään tuohon tuli palattua tasaiseen tahtiin. Levynkin oon säilyttänyt ihan sen takia, että ei tuota enää mistään saa muuten. Viime vuosina alkanut vaan hiipiä puseroon se ajatus, että kestääköhän tuo enää aikaa, vähän ku Deus Existä nauttiminen on ehkä tippunut 10 viime vuoden aikana joka kerta enemmän. Pelattavuudeltaanhan tuo oli tosiaan hassu sekoitus hiippailua ja räiskintää, ei oikeen ikinä selvinnyt, että oliko joistaki tasoista tarkotus selvitä oikeesti hiippailemalla vai oliko tarkotus että räiskintä alkaa hetikohta.

 

[xarot]

On itelle kyl yks niistä tuon ajan huippupeleistä ja pitkään tuohon tuli palattua tasaiseen tahtiin. Levynkin oon säilyttänyt ihan sen takia, että ei tuota enää mistään saa muuten. Viime vuosina alkanut vaan hiipiä puseroon se ajatus, että kestääköhän tuo enää aikaa, vähän ku Deus Existä nauttiminen on ehkä tippunut 10 viime vuoden aikana joka kerta enemmän. Pelattavuudeltaanhan tuo oli tosiaan hassu sekoitus hiippailua ja räiskintää, ei oikeen ikinä selvinnyt, että oliko joistaki tasoista tarkotus selvitä oikeesti hiippailemalla vai oliko tarkotus että räiskintä alkaa hetikohta.

Minulle on aika monen vanhan pelin kanssa käynyt niin, että jos on myöhemmin pelannut uudelleen niin ei se sitten ollutkaan enää yhtä hyvä ja ne hyvätkin muistot ropisee pois. Etenkin jos peli on sellaiselta aikakaudelta, että pelimekaniikat on menneet myöhemmin huimasti eteenpäin tai grafiikat ovat sellaista luokkaa ettei niistä nykyään saa edes kunnolla isolla ruudulla selvää. Mieluummin sitten jotkut jättää jopa pelaamatta ja muistelee vaan kuinka hyvä se silloin oli. Toki on sitten niitä poikkeuksia, jotka kestää pelaamista uudelleen parinkymmenen vuoden päästäkin helposti. Tämä nyt ainakin oli itselle sellainen, mutta ei varmaan uusintakierrosta tarvitse ihan lähimpään 10 vuoteen ottaa. Seikkailupelitkin on vähän ongelmallisia uudelleen peluun osalta, kun helposti muistaa juttuja yli 20 vuoden takaa.

 

[Heseman]

Minusta on ihan normaalia, että kun kasvaa ja kehittyy niin makukin muuttuu ja se, mikä aiemmin oli huippua ei maistu enää yhtä paljon. Toki se luo ongelmaa harrastukseen kun vanha tavara ei iske yhtä lujaa ja (ainakin peleissä) nykyinen tavara taas tuntuu usein markkinakoneiston suunnittelemalta. Kuten vaikka seuraava tapaus.

Horizon: Forbidden West (PS4)

Aloyn seikkailut jatkuvat tällä kertaa edesmenneiden Yhdysvaltojen länsirannikolla. Ekasta pelistä sen verran, että hommasin PS4 Proni sen bundlessa kuutisen vuotta sitten ja se oli eka pelini, jonka tällä konsolilla pelasin. Ei ollut ihan niin hyvä, mitä mielessäni kuvittelin aiemman E3-demon perusteella, mutta sellainen ihan kiva kuitenkin. Tämä taas... No, ei ollut senkään tasoinen, näin TL;DR.

Juoni alkaa aika lailla heti ekan osan perään. Kiellettyyn länteen siis mennään, sen enempää en juonesta kerro mutta se on aika heikko ja yhdentekevä. Hetkittäin kiinnostukseni heräsi, mutta lopahtikin sittemmin hyvin nopeasti. Ennakkotietojen pohjalta vähän pelkäsin Aloyn muuttuneen rasittavaksi pissapääksi ja kyllä hän sitä välillä onkin, mutta enimmäkseen vain alussa. Muutenkin alussa kässäri veti sellaista rimaa, että mietin, mitä tästä mahtaa tulla. En vaan käsitä, miksi alusta pitää tehdä mahdollisimman epäkiinnostava, silloinhan juuri pitäisi herättää pelaajan kiinnostus.

Grafiikka on varsin hienoa. Jos olisi PS5, olisi ollut mahdollista valita 60 FPS samalla resoluutiolla kuin Prossani oli tai 4K 30 FPS, mulla siis ei ollut muuta mahdollisuutta kuin 30 FPS jollain en muista mikä väliresoluutio. Perus PS4:llä sama 30 FPS mutta vielä alempi resoluutio. Nätti siis, mutta elokuvamainen ruudunpäivitysnopeus oli kyllä vähän kankeata. Kyllä siihen aikanaan tottui, muttei koskaan kivaa ollut. Äänimaailma sellaista ihan kivaa, subbaria sentään hyvin osattiin välillä hyödyntää räjähdyksissä. Musiikkikaan ei juuri jäänyt mieleen, niitä lukuun ottamatta joita tiettyjen koneitten taistelussa esiintyi ja joita siis tuli useamman kerran tahkottua joko tehtävien myötä tai päivityspalasia grindatessa. Se voi kuulostaa karmealta, mutta itse asiassa melkein pidin siitä tässä eniten. Myös pusseja voi päivittää isommiksi ja kannattaakin kun muuten pussit on koko ajan täynnä. Tämä tehdään grindaamalla luonnoneläimistä löytyviä luita ja nahkoja.

Tekemistä pelissä riittää. Lopussa tallennus näytti jotain 85 h, pelasin normaalilla vaikeustasolla, tein valtaosan sivutehtävistä ja tosiaan välillä grindasin eläinten ja koneiden osiakin. Platinapysti tuli napattua. Tehtävät, vaeltelu ja kavereille juttelu veivät isoimman osan ajasta. Mukana on myös yksi pelien isoimpia syntejä, kilpa-ajokisat. Onneksi niitä tarvi tehdä pysteihin vain kaksi. Mukana on myös Konekaato-lautapeli, jota sitäkin jaksoin pystin vaatimat kaksi matsia. Vähän käy toisaalta sääliksi sitä jamppaa, joka sen on suunnitellut, kun siinä näytti olevan omat sääntönsäkin. Toivottavasti oli kutsumusammatissaan eikä rahan perässä sitä tehnyt.

Kokonaisuutena peli on siis vähän väsynyt tekele. Juuri mikään ei isommin innostanut, lähinnä oman jääräpäisyyteni vuoksi tein tehtävät ja pystit. Seuraava osa jää kyllä hyllyyn, ellei paranna huomattavasti. Mikä taitaa jäädä haaveeksi, kun Guerrilla tuntuu olevan tällaisten "ihan kiva"-pelien tekijä. Killzonejakin pelannut vain kakkosen (sekin oli mulla PS3-bundlena hankittu BTW, hassu sattuma) eikä sekään mikään kovin ikimuistoinen ollut.

 

[perato]

Crysis: Alien vs Predator (PC)

Crysis 2: Ironman saves Manhattan (PC)

Huomattavasti edellisestä poikkeava peli. Tiukasti lineaarinen räiskintä joka etenee raiteilla. Muistuttaa enemmän Haloa kuin aiempaa FarCry tai Crysistä. Viidakko vaihtuu Manhattaniin ja monia mekaanikoita on jouhevoitettu. Pukuun on integroitu pari automaattista ominaisuutta ja enää ei tarvi erikseen esim. laittaa lisää voimaa hyppyä varten. Tämä tuo mukavasti vauhtia pelattavuuteen. Tehtävät on melko lyhkäsiä tässäkin ja katkeavat hassusti aina välivideoihin missä hahmo heitetään taas pari kilometria toiseen suuntaan. Välillä ihan unohtui, että mihin olen menossa ja miksi, mutta onneks HUD oli täynnä kaikenmaailman ohjeistusta mitä kannattais tehä. Vahingossakaan ei annettu pelaajalle mahollisuutta, että ei huomaisi millon pitää hypätä tai mennä jonkin esteen ali. Melkosta kädestäpitämistä siis.

Jostain syystä peliä vaivaa kuitenki myös edeltänyttä vaivaava elementti, eli näkymättömyys tekee pelistä vähän väliä kökköä. Osan taisteluista pystyy hiippailemaan täysin ohi, ja kun omapelini oli jo ns. new game+, niin aiemmin hankitut upgradet mahdollisti tämän vielä useammassa paikkaa. Myös äänet bugaili samaan tapaan kuin ykkösessä, eli välillä näkymättömyyden vaimentaessa ääniä, kuulosti kuin vaimennus olis poistanut osan äänistä kokonaan ja ainakin kertaalleen oli pakko käydä menussa että äänet palautui.

Edelliseen pelikertaan oman mausteensa kuitenkin toi tosimaailma ja yllättäen tämmönen epidemiatilanne kaupunkiympäristössä toi hyvinki mieleen 2020 kevään aikaiset videot New Yorkin sairaaloiden ympäriltä ja sisältä.

Seuraavaks sit se Crysis 3 minkä takia näitä pelejä edes sit alkoi pelaamaan uudestaan, se kun on pelaamatta toistamiseen läpi ja muistikuvat siitä hyvin hyvin hataria.

Minulle on aika monen vanhan pelin kanssa käynyt niin, että jos on myöhemmin pelannut uudelleen niin ei se sitten ollutkaan enää yhtä hyvä ja ne hyvätkin muistot ropisee pois. Etenkin jos peli on sellaiselta aikakaudelta, että pelimekaniikat on menneet myöhemmin huimasti eteenpäin tai grafiikat ovat sellaista luokkaa ettei niistä nykyään saa edes kunnolla isolla ruudulla selvää. Mieluummin sitten jotkut jättää jopa pelaamatta ja muistelee vaan kuinka hyvä se silloin oli.

Tässä kieltämättä itsekin vähän viisastunut, varsinkin kun nykyään pelattavaa on niin paljon. Toisaalta uusien pelien alottaminen tuntuu nykyään yhä vaikeammalta ja helpompi palata vanhoihin tuttuihin =P. Mutta ehkä jotenki oppinut vähän varomaan, että jos pystyy tunnistamaan että peli on semmonen yhen kerran juttu, nii ei ehkä mene toista kertaa siihen koskemaan, ainakaan ennen kuin oikeasti ihan kaikki alkaa unohtua.

 

[Captain J]

Minusta on ihan normaalia, että kun kasvaa ja kehittyy niin makukin muuttuu ja se, mikä aiemmin oli huippua ei maistu enää yhtä paljon. Toki se luo ongelmaa harrastukseen kun vanha tavara ei iske yhtä lujaa ja (ainakin peleissä) nykyinen tavara taas tuntuu usein markkinakoneiston suunnittelemalta. Kuten vaikka seuraava tapaus.

Horizon: Forbidden West (PS4)

Aloyn seikkailut jatkuvat tällä kertaa edesmenneiden Yhdysvaltojen länsirannikolla. Ekasta pelistä sen verran, että hommasin PS4 Proni sen bundlessa kuutisen vuotta sitten ja se oli eka pelini, jonka tällä konsolilla pelasin. Ei ollut ihan niin hyvä, mitä mielessäni kuvittelin aiemman E3-demon perusteella, mutta sellainen ihan kiva kuitenkin. Tämä taas... No, ei ollut senkään tasoinen, näin TL;DR.

Juoni alkaa aika lailla heti ekan osan perään. Kiellettyyn länteen siis mennään, sen enempää en juonesta kerro mutta se on aika heikko ja yhdentekevä. Hetkittäin kiinnostukseni heräsi, mutta lopahtikin sittemmin hyvin nopeasti. Ennakkotietojen pohjalta vähän pelkäsin Aloyn muuttuneen rasittavaksi pissapääksi ja kyllä hän sitä välillä onkin, mutta enimmäkseen vain alussa. Muutenkin alussa kässäri veti sellaista rimaa, että mietin, mitä tästä mahtaa tulla. En vaan käsitä, miksi alusta pitää tehdä mahdollisimman epäkiinnostava, silloinhan juuri pitäisi herättää pelaajan kiinnostus.

Grafiikka on varsin hienoa. Jos olisi PS5, olisi ollut mahdollista valita 60 FPS samalla resoluutiolla kuin Prossani oli tai 4K 30 FPS, mulla siis ei ollut muuta mahdollisuutta kuin 30 FPS jollain en muista mikä väliresoluutio. Perus PS4:llä sama 30 FPS mutta vielä alempi resoluutio. Nätti siis, mutta elokuvamainen ruudunpäivitysnopeus oli kyllä vähän kankeata. Kyllä siihen aikanaan tottui, muttei koskaan kivaa ollut. Äänimaailma sellaista ihan kivaa, subbaria sentään hyvin osattiin välillä hyödyntää räjähdyksissä. Musiikkikaan ei juuri jäänyt mieleen, niitä lukuun ottamatta joita tiettyjen koneitten taistelussa esiintyi ja joita siis tuli useamman kerran tahkottua joko tehtävien myötä tai päivityspalasia grindatessa. Se voi kuulostaa karmealta, mutta itse asiassa melkein pidin siitä tässä eniten. Myös pusseja voi päivittää isommiksi ja kannattaakin kun muuten pussit on koko ajan täynnä. Tämä tehdään grindaamalla luonnoneläimistä löytyviä luita ja nahkoja.

Tekemistä pelissä riittää. Lopussa tallennus näytti jotain 85 h, pelasin normaalilla vaikeustasolla, tein valtaosan sivutehtävistä ja tosiaan välillä grindasin eläinten ja koneiden osiakin. Platinapysti tuli napattua. Tehtävät, vaeltelu ja kavereille juttelu veivät isoimman osan ajasta. Mukana on myös yksi pelien isoimpia syntejä, kilpa-ajokisat. Onneksi niitä tarvi tehdä pysteihin vain kaksi. Mukana on myös Konekaato-lautapeli, jota sitäkin jaksoin pystin vaatimat kaksi matsia. Vähän käy toisaalta sääliksi sitä jamppaa, joka sen on suunnitellut, kun siinä näytti olevan omat sääntönsäkin. Toivottavasti oli kutsumusammatissaan eikä rahan perässä sitä tehnyt.

Kokonaisuutena peli on siis vähän väsynyt tekele. Juuri mikään ei isommin innostanut, lähinnä oman jääräpäisyyteni vuoksi tein tehtävät ja pystit. Seuraava osa jää kyllä hyllyyn, ellei paranna huomattavasti. Mikä taitaa jäädä haaveeksi, kun Guerrilla tuntuu olevan tällaisten "ihan kiva"-pelien tekijä. Killzonejakin pelannut vain kakkosen (sekin oli mulla PS3-bundlena hankittu BTW, hassu sattuma) eikä sekään mikään kovin ikimuistoinen ollut.

Tämä viesti vahvistaa aika hyvin omat ennakkoluulot pelistä. Zero dawnin ps4:llä pelasin aikoinaan läpi, ja juonellisesti tuntui että peli alkoi just muuttua mielenkiintoiseksi kun tarina sitten loppuikin. Sinällään tämä jatko-osakin kiinnostaa, mutta ehkä sitten kun ei mielenkiintoisempia ole backlogilla ja hinta painuu kympin alle.

 

[Dargol]

Testasin huvikseni Epicin joulun ilmaispeleistä nappaamaan Lego - Builder's Journey -peliä ja se vaikuttaa oikein leppoisalta ja kevyeltä puzzle-seikkailulta. Se on myös todella hyvän näköinen, sillä peli käyttää enemmän säteenseurantaa, mihin olen yleensä peleissä törmännyt. Onneksi löytyy tehokasta rautaa

 

[Jumi]

Crown Trick (PC, Switch, PS4, Xboxit)

Hauska 20€ vuoropohjainen rogue-lite jota on helppo peleta gamepadilla. Eukko seikkailee luolastoissa vuoropohjaisesti ja lyö tai taikoo. Kuten Into the Breach:ssä, myös tässä liikutaan ruudukossa ja eri aseet/taiat osuvat tiettyihin ruutuihin. Keihäs lyö 2 ruutua eteen, iso kirves lyö jokaiseen ruutuun hahmon ympärillä, kivääri ampuu 4 ruutua eteen ja viimeisessä ruudussa vihu ottaa tupla damagen, jne. Taikojen avulla voi esim. järjestellä vihuja uudelleen, tehdä lisädamagea tai summonoida tekoälykaverin. Mukana on myös elementaalihommelit joita voi yhdistellä, ja esim. jää miekalla lyömällä saa vedestä märät ruudut jäähän ja vihut niissä ottaa enemmän damagea. Ekat puolituntia oli aika tylsää hakkaamista, mutta kun eri aseita alkoi saamaan auki alkoi pelikin kiinnostaa ihan eri tavalla.

Normaalisti en niin grafiikoista välitä, mutta tämän kohdalla on pakko arvostaa ettei olla menty siitä mistä aita on matalin, eli ei olla käytetty rumaa pikseligrafiikkaa! Kaikki on käsinpiirretty ja pidän paljon tyylistä missä hahmoilla ja tärkeillä jutuilla on paksut mustat ääriviivat. Pelissä on juoni, ja olen sitä yrittänyt vähän seurata, mutta pian huomasin että hahmot puhuvat paljon täysin turhaa paskaa joten skipskipskipskip.

PC Game Passista ilmaseksi tämän löysin ja vasta 5 tuntia takana. Steamissä arvosana on very positive ja kyllä tämä ainakin vielä on 4/5 minustakin.

 

[Heseman]

The Callisto Protocol (PC)

TL,DR: Köyhän miehen Dead Space.

Kyseessä on siis Dead Spacen tekijöiltä (tai ainakin yhdeltä) tullut uusi selviytymiskauhupeli. Tai "kauhu", mulle pikemminkin selviytymisjännäpeli eikä oikeastaan edes jännä. Ennen tämän julkaisua aloin hiukan jopa innostua tästä. Kuitenkin kun arvosteluita alkoi tulla julki, kiinnostukseni tipahti täysin. Stutteria ja paska combat, sanottiin. Kuitenkin menin vuodenvaihteessa hankkimaan uuden näyttiksen, jonka mukana sai tähän koodin. Sulo Vilenin oppien mukaan kun halvalla saa niin ostetaan ja tämähän oli ilmainen. Tai sitten maksoi mulle näyttiksen hinnan, kuinka sen haluaa nähdä.

Peli alkaa kun päähenkilö Jacob vie kaverinsa Maxin kanssa rahtia Jupiterin vankilakuu Callistolle. Homma menee vituiksi, Jacob otetaan vangiksi ja outo tauti pääsee valloilleen muuttaen lähes kaikki örkkizombeiksi. Sitten taistellaan tie vapauteen rajallisia resursseja rajattuihin taskuihin keräten. Juoni on aika yhdentekevä tekosyy örkkimätölle enkä meinannut muistaa päähenkilön nimeäkään, piti sekin luntata. Dead Spacekaan ei ollut mitään Shakespearea, mutta siinä sentään oli kiinnostava lore skientologiaa kovasti muistuttavine unitology-uskontoineen. Tämä tuntuu kaikessa olevan halpa kopio DS:tä. Toki sen lorea pystyttiin rakentamaan kolmen (osa suuttunee jo tästä ) pelin verran, mutta silti. DS:t myöskään ei mielestäni nekään kauhua olleet, mutta tässä säikähdin ainoastaan yhden kerran kun läskizombi pääsi yllättämään takaapäin. Teknisesti peli on varsin hyvän näköinen. Koneenani on 5800X3D, 32 gigaa muistia sekä siis uutukainen Radeon RX 6800. Julkaisua vaivanneet stutterit ovat kadonneet ja peli pyöri asetukset tapissa, ilman säteenseurantaa ja FSR:ää enimmäkseen sellaiset 70-100 ruutua sekunnissa, joskin muutamissa paikoissa pudottiin alle 60, jopa 50 tienoilla. Ihan jees siis. Äänimaailmakin on ihan kiva, joskin tunnelma ei päässyt kauhuksi asti kuten totesin.

Dead Spacessa ei ollut muistaakseni juuri ollenkaan lähitaistelua, tämä taas painottaa siihen vahvasti. Systeemi on hyvin erikoinen, örkin lähestyessä pidetään näppiksellä pohjassa A/D ja kun lyönti on ohi, katsotaan jatkuuko kombo jolloin painetaan pohjaan D/A (vastakkainen suunta siis) tai lyödään itse. Väistäessä ei ole mahdollista saada damagea, paitsi jos vihollisia on useampi, jolloin taistelu muuttuu melkoiseksi clusterfuckiksi ja Jacob joko kuolee salamannopeasti tai sitten selviää hyvin vähillä vammoilla. Välillä en ollut ihan varma, kuinka oikein selvisin. Aloin kuitenkin pitää taistelusta lopulta, se tosin vaati puoleenväliin asti pääsyä sekä patukan tehon päivittämistä täysiin. Pyssyjäkin löytyy, joskin käytin niitä vain isompiin bosseihin tai välillä lyöntikombojen ohessa. Jacobin kuollessa tulee usein pitkähkö brutaali video kuolintavasta ja tekijät ovat kuunnelleet palautetta, sen pystyy skippaamaan ilman, että käy valikossa lataamassa pelin. Toinen asia, jota on kuunneltu on mahdollisuus kuunnella kuolleiden jättämiä nauhoitteita inventaarion ulkopuolella. Se oli kyllä niin käsittämätöntä suunnittelua, etten tiedä, kuinka se päätyi lopulliseen peliin.

Peli ei ollut kovin vaikea, valitsin keskivaikean, joskaan sitä ei pääse jälkeenpäin selvästi varmistamaan mutta toisaalta harva nykypeli on medium/normaalilla ylitsepääsemättömän vaikea muutenkaan. Arvosteluissa mainittu toistuva minibossi oli lähinnä ärsyttävä, ei vaikea. Loppari taas oli ihan perseestä, mikä sekin oli mainittu arvosteluissa. Pituutta tälle kertyi reilut 12,5h nurkkia nuohoten ja jopa eestaas alueille (rajoitetusti) palaten. Uusi peli+ löytyy, joskin paskan lopparin vuoksi ei tee yhtään mieli pelata tätä enää uudestaan.

Kokonaisuutta ajatellessa tästä jäi sellainen ok mutta vähän kädenlämpöinen fiilis. Taistelusta siis lopulta pidin jopa pelissä eniten. Tunnelma ei kuitenkaan ole kauhuksi läheskään riittävä ja juoni/lore on yhdentekevää. Lisäksi jos tätä ei olisi tullut näyttiksen kylkiäisenä, en todennäköisesti olisi tähän koskaan koskenut arvosteluiden perusteella. Hatunnosto kuitenkin tekijöille, kun ovat korjanneet ainakin niitä huonoja ominaisuuksia, mitä pätseillä pystyy korjaamaan. Juuri julkaistu Dead Space Remake on saanut hyviä arvioita ja varmaankin moni valitsee sen tämän sijaan.

 

[Jumi]

Crown Trick (PC, Switch, PS4, Xboxit)

Hauska 20€ vuoropohjainen rogue-lite jota on helppo peleta gamepadilla. Eukko seikkailee luolastoissa vuoropohjaisesti ja lyö tai taikoo. Kuten Into the Breach:ssä, myös tässä liikutaan ruudukossa ja eri aseet/taiat osuvat tiettyihin ruutuihin. Keihäs lyö 2 ruutua eteen, iso kirves lyö jokaiseen ruutuun hahmon ympärillä, kivääri ampuu 4 ruutua eteen ja viimeisessä ruudussa vihu ottaa tupla damagen, jne. Taikojen avulla voi esim. järjestellä vihuja uudelleen, tehdä lisädamagea tai summonoida tekoälykaverin. Mukana on myös elementaalihommelit joita voi yhdistellä, ja esim. jää miekalla lyömällä saa vedestä märät ruudut jäähän ja vihut niissä ottaa enemmän damagea. Ekat puolituntia oli aika tylsää hakkaamista, mutta kun eri aseita alkoi saamaan auki alkoi pelikin kiinnostaa ihan eri tavalla.

Normaalisti en niin grafiikoista välitä, mutta tämän kohdalla on pakko arvostaa ettei olla menty siitä mistä aita on matalin, eli ei olla käytetty rumaa pikseligrafiikkaa! Kaikki on käsinpiirretty ja pidän paljon tyylistä missä hahmoilla ja tärkeillä jutuilla on paksut mustat ääriviivat. Pelissä on juoni, ja olen sitä yrittänyt vähän seurata, mutta pian huomasin että hahmot puhuvat paljon täysin turhaa paskaa joten skipskipskipskip.

PC Game Passista ilmaseksi tämän löysin ja vasta 5 tuntia takana. Steamissä arvosana on very positive ja kyllä tämä ainakin vielä on 4/5 minustakin.

No niin... Näin 10 tunnin kohdalla on hilkulla poistanko koko pelin.

Pelintekijät eivät ole tajunneet että kuvakulmasta voi tinkiä jotta esim. alapuolella olevat seinät eivät peitä tärkeitä juttuja alleen. Avatun aarrearkun kansi peittää tärkeän tavaran taakseen, pelihahmo peittää taakseen pommin joka räjähtää, alussa on hankala hahmottaa osuuko isku vihuun vai onko se yhden ruudun yläpuolella... Ruudulle ilmestyy myös bonus damage mittari joka peittää vihuja alleen. Vuoron vaihtokin on välissä sekavasti tehty.

Kun pääsin pelin "ensimmäisen osan" läpi jossain 5 tunnin kohdilla olin vielä innoissaan, mutta seuraavissa "osissa" mukaan laitetaan idioottimaisia random juttuja. Niiden tarkoitus on kai pitää peli mielenkiintoisena, mutta ne toimivat päinvastoin. Esim. kuollessa vihut räjähtävät parin vuoron päästä, tai muut vihut vahvistuvat kun toiset kuolevat. Tuotakin ärsyttävämpää on aseiden random efektit. Pistooli räjähtää aina kun sen lataa (3 laukauksen välein) kuulosti mielenkiintoiselta, mutta omakin hahmo ottaa damagea räjähdyksestä! En päässyt edes ensimmäistä kerrosta läpi sen kanssa. Random efektien ja kaiken muun takia strateginen elementti katoaa kun kaikki on nopan heittoa, eikä erilaisten erikoissääntöjen mukana pysy!

Toivottavasti jotenkin pääsee takaisin sinne pelin "ensimmäiseen osaan" jossa voisi kerätä hahmolle kokemusta. Pääsin sen läpi vain ylivoimaisen aseen avulla (jota sen koommin ei ole näkynyt) ja epäilen että tämä pään seinään hakkaaminen johtuu siitä ettei ukkeli kestä mitään ja parannuspullojakin on vain kaksi, kun ois pitäny grindata expaa useampi kierros alkupelissä.

 

[perato]

Crysis: Alien vs Predator (PC)

Crysis 2: Ironman saves Manhattan (PC)

Crysis 3: Alien vs Predator in Manhattan (PC)

Edelliseen peliin verrattuna muutokset vähäisempiä, palattu ehkä hitusen avoimempiin ympäristöihin, mutta muuten pelillisesti sitä samaa kuin edellinen. Jotenkin tästä kuitenkin loistaa poissaolollaan kakkosen toimintaelokuvan fiilis ja tuntuu vähän samaan tapaan ontolta kuin ykkösosa. Samat vihut kuin edellisessä, samat puvun ominaisuudet, ainoana uutuutena tuo jouskari jota ei halua käyttää kun tuntuu niin ylivoimaiselta. Pukua pystyy nyt myös vähän päivittämään osasilla ja vielä päivittämään osasia toistamalla samoja temppuja, esim. armor päivitys paranee ottamalla armormoodissa osumaa. Ei varsinaisesti tarpeellinen saati toimiva juttu tällaisessa pelissä, ei paljoa paina joku 25% lisäys johonki armorin takaisintuloon. Näkymättömänä pääsee edelleen taisteluita ohittamaan, mutta tällä kertaa jopa kuolin pariin otteeseen kun lähdin liian rohkeasti räiskimään(3/5 vaikeusaste).

Graafisesti ihan hieno, joskin ihmeellistä nykimistä vaikka FPS ei näytä mihinkään heilahtavan. Myös viidakon ruoho näyttäis olevan lukittu johonki alempaan FPS kategoriaan mikä saa sen näyttämään pätkivältä ja siten laskee kyllä ulkonäön vaikuttavuutta. Ei vain ole nautinto katsoa ruutua kun se nykii, joten ympäristön ihailu jää kyl vähäiseksi. Jotensakin en oikeen ostanut tätä koko miljöötä "viidakko kasvihuone Manhattanilla".

Teemallisesti mennään siellä samoilla urilla mitä Mass Effect muutama vuosi aiemmin ja Scifi-leffat ja kirjat kymmeniä vuosia aiemmin. Alienit hyökkää, käytetään heidän teknologiaa heitä vastaan, osa ihmisistä on pettureita jaapajaapa.

 

[Don Corleone]

Kunnon Skifi eeppos Mass Effect Legendary edition ja osa 2:si menossa. On niin vitun hyvä peli että kolmas kerta menossa ja nyt tämän uuden remaken kautta myös kaunis peli jota pelaa ilokseen. Edellinen peli oli Detroit: Become Human joka oli elokuvamainen ja erittäin mukava peli vaikka konsolimaisuus välillä tökkikin läpi. Siis PC:llä pelaan ja Konsoli on perseestä...

 

[Taizuuni]

Forspoken PC:llä. Hieman alle 15h meni pääjuonessa.

Mitähän tuosta nyt sanoisi... paska peli mutta tulipahan pelattua. Kovasti tätä hypeteltiin oikeana "next-gen" pelinä mutta ainoo next-gen tässä on minimi latausajat.

Suurin ongelma itselläni oli juonen kulku ja sellainen hidas tempo monessa asiassa vaikka mitään syytä ei ole. Typeriä interaktiivisia kohtauksia jotka tuntuivat hyvin keinotekoiselta ja missä odottelet muutaman sekunnin että hahmo sanoo jotain jne.

Combat oli pelissä parasta minkä turvin jaksoin pelata loppuun asti. Siinäkin omat ongelmat. Kovasti mainostivat että pelissä on hirmuisesti eri taikoja joilla taistella. Olihan niitä joo mutta 1/3 pelistä joudut pelaamaan yhdellä skilltreellä, sen jälkeen vasta alat saamaan mielenkiintoisia kykyjä.

Ei sysipaska mutta ei tätä voi suositella täydellä hinnalla kenellekkään. 6/10

 

[arijuahni]

Persona 4 on menossa nyt Switchillä. PC:llä joskus tuli aloitettua, mutta jäi kesken kun taisin jotain muuta alkaa pelaamaan. Nyt kuitenkin aivan helvetin koukussa ja ei malta lopettaa 30h takana ja taitaa olla vasta puoli väli pelissä menossa jos sitäkään! 5/5
Persona 5 on yksiä lempipeleistänikin, niin tiesin että tästä tuun tykkäämään myös. Ei vedä ihan P5 vertoja, mutta ihan lähelle tullaan..
E: Siis tarinallisesti ovat molemmat samaa tasoa, mutta dungeonit ja yms. on P5 toteutettu paremmin

 

[Tiihokatti]

Mass Effect kaikkine osineen nyt vihdoinkin pelattu läpi. Ykköstä/kakkosta nakuttelin joskus opiskelujen alussa mutta nyt tuli game passin kautta kaluttua kaikki osat läpi.
Andromedan yleinen parjaus hieman hämmensi kun ei se itselle tuntunut läheskään niin huonolta mitä wanhat arvostelut antoivat olettaa. Se tuntui enemmänkin siltä Mass Effect ykköseltä missä ei vielä keretty rakentamaan sitä maailmankuvaa täyteen mittakaavaan mitä se oli kolmosen lopussa.
Onhan nuo 1-3 osat melkoinen pelihistorian kulmakivi, joten jos odotti Andromedalta jotain vielä parempaa kuin kolmosen avaruusoopperan loppuhuipennosta niin pettyyhän siinä pahasti.

Seuraavaksi sitten varmaan lähtee kaikki uudet Wolfensteinit peliputkeen. Wanhaakin wanhemmalla Windows 3.11 koneella tuli sitä wanhaa Wolfensteinia aikoinaan pelattua, saa nähdä miltä nämä uudet maistuu.
Tosin onhan tuossa tuo Monster Hunter Rise jo asennettuna ja pelaaminen kesken. Sitä ei tosin oikein jaksa pelata putkeen kovin paljoa, lyhyinä sessioina ihan jees.

 

[Heseman]

Inscryption (PC)

Inscryption on erikoinen korttipeli roguelite-elementeillä. En juurikaan näitä pelaa, joten en tiedä, onko ne kaikki roguelite-elementtejä sisältäviä. Lisäksi tajusin, miksen pelaa näitä juurikaan, olen niissä ihan paska. Witcher 3:ssakin pelasin gwentiä vain yhden kerran. Tässä en päässyt usean tunnin yrittämisen jälkeen toista bossia läpi, sinne asti pääsykin oli työn ja tuskan takana ja monesti jäin matkalle. Nyt viitisen tunnin jälkeen pakko lopettaa, ei tästä tule mitään. Jos tätä joskus myöhemmin kokeilen, pitänee katsoa 'tubesta tutoriaali jos toinenkin, että tajuaa, mitä hittoa oikein tarttis tehdä.

Bright Memory: Infinite (PC)

Sunnuntai-iltapäivään vähän räiskintää. Peli on suurimmaksi osaksi yhden jampan tekele, mikä on jo itsessään hatunnoston arvoinen suoritus. Ammuskelu on ihan jees, aseita tosin on vain neljä ja haulikko tuntuu hiukan lussulta. Muutama vihollinen oli ärsyttävä ja jokunen rasittava tasohyppelykohtaus on mukaan ängetty. Juoni on tasoa "ketä kiinnostaa". Vaihtelua on ihan kiitettävästi noin 2,5h kestonsa ajan.

 

[perato]

Heavy Rain (PC)

Tykkäsin kyllä, en tätä ennen ollut pelannut, mutta tuli jostain napattua bundlena tuo Beyond Two Souls ja Heavy rain kun näistä jotain hyvääkin joskus kuullut vaikkeivat PC:llä ole olleet kuin pari vuotta. Teknisestihän tämä on interaktiivista draamaa, jossa ite pelimekaniikka on vähän point&clickiä 3D:nä ja paljon QTE:tä. Yllättävän haastavia olivat helpoimmallakin nuo QTE:t ja ainakin yhden epäonnistumisen vuoksi jouduin tekemään viimeisen chapterin uudestaan. QTE:issä koin hankalana kun ne leijui ja olivat kohtalaisen himmeitä, eikä välillä edes nähnyt mitä tekstissä luki kun se pyörähti hahmon pään taakse tms. Myös symboliikka pysyi sekavana itselle loppuun asti ja vähän väliä epäonnistuin jossain, koska en tajunnut että piti näpyttää sen sijaan että olisi pitänyt painaa pohjassa. Tarina kyllä piti otteessaan vaikka oli jälkikäteen ajatellen ei ehkä aina ihan niin looginen. Mysteeri kuitenkin yllätti, myönnetään.

Pakko myös kyllä kommentoida, että oli aika intensiivinen pelikokemus. Osittain noiden näpyttelyiden vuoksi ja osittain itse tarinan vuoksi. Välillä kun oli kaksikin taistelua peräkkäin jossa sai painella milloin mitäkin, tuntu että hikikarpalot valui ohimolta jälkeen päin. Pelihahmojen on siis mahdollista tässä tarinavetoisessa pelissä kuolla, joten paine on onnistua, mikäli haluaa tarinaan onnellisen lopun. Pelin ruskeanharmaa värimaailma tällä kertaa jopa toimi juurikin sen vuoksi, että se lisäsi sitä painostavuutta ja epämukavaa fiilistä. Tuli jopa vähän ajatus kuin aikanaan Alien Isolationissa, että tavallaan toivoi pelin jatkuvan ja tavallaan toivoi vain pääsevän sieltä pois.

 

[JerryKannu]

Heavy Rain (PC)

Pelasin itse tuon heti kun se julkaistiin PS3:lle aikoinaan, ja tykkäsin kyllä kovasti. Tunnelman ja yleisen fiiliksen vuoksi pelin jälkeen oli todella tyytyväinen fiilis. Monesta paikasta tuli lueskeltua että on "interaktiivinen elokuva, kokeilematta paskaa" mutta eipä tuo nyt taloudessa tuntunut ja yhä tuota muistelee hyvällä mielellä. Ja toisaalta harvoin sitä oli näin hienosti tehtyä interaktiivista elokuvaakaan tullut pelattua.

Mikään älyttömän pitkä tuo ei muistaakseni ollut, joten voisi harkita PC:lläkin joskus (en tiennyt edes että on julkaistu PC:lle) pelata uudelleen. Harvoin tulee sitä uusintakierrosta ellei peli jotenkin vaikuttanut sen arvoiselta, mutta tämä sopisi sille listalle Unchartedien lisäksi.

Mikään QTE fani en kyllä ole mutta ei tuossa ne mitenkään häiritseviä ollut, muistaakseni.

 

[VanhaVihtahousu]

Itsellä aikanaan tuli Heavy rainissa varmaan paskin mahdollinen loppu missä kaikki päähahmot kuoli ja pääpahis pääsi karkuun koska ne QTE:t oli niin hankalia. Muistan kun ihana ex vaimoni katseli peliä vieressä ja raivosi kun sössin järjestäin kaikki QTE:t ja lopussa kumpikin vaan tuijotti telkkaria monttu auki sanomatta sanakaan.
Mutta todellakin oli tunteita pelissä!
Tekis mieli pelata uusiksi mutta vähän vaikea kun on tiedossa miten juoni kulkee.

 

[perato]

Itehän suosiolla pelasin ton lopulta helpoimmalla vaikeusasteella. PC:llä tossa oli jotain kontrolliongelmia muutenkin, jotka onneksi sit korjautu Steamin "kontrollischemeillä" jotka joku muu oli tehnyt. Tästä huolimatta oli kyl haasteita osua oikeisiin nappeihin tilanteissa tai liikuttaa tattia oikeaan suuntaan.

 

[Refloni]

Dark Messiah of Might and Magic

Potkimissimulaattori 2006. Fantasiamaailma on pullollaan legendaarisia aseita ja voimakkaita taikaesineitä, mutta paras ase on silti saapas. Dark Messiah painottaa ympäristön hyödyntämistä tappeluissa niin vahvasti, että peliä voisi melkein kuvailla Bulletstormin fantasiaversioksi. Piikkiansoja, kuiluja ja muuta tarpeellista löytyy sieltä täältä. Monstereiden monottaminen moninaisiin surmanloukkuihin on luvattoman hauskaa hommaa - ja melkein pakollista, sillä peli on "reilusti" taistelemalla ylivaikea.

Vuoristoörkit pitävät maisemien katselusta. Meikäläisellä on käsissä salamatikarit, jotka tekevät ekstravahinkoa örkkeihin ja vielä vähän bonusta selkään tuikatessa. Hihasta - tai siis lahkeesta - löytyy kuitenkin jotain vielä parempaa.

Tarina on geneeristä fantasiaroskaa, joka ei herätä mitään intohimoja - tai saattaa herättää, jos satut tykkäämään demonitytöistä. Pelaaja on noidan oppipoika, jonka mestari lähettää hoitamaan kuriirihommaa ja istuttaa tämän päähän naispuolisen henkiolennon. Tyttö on puhelias takapenkkikuski, joka spoilaa puzzlet ja flirttailee. Juonessa on käänne, mutta lähinnä siinä juostaan MacGuffinien perässä. Nähty on.

Erilaisia pelityylejä tuetaan. Kaikissa kykypuissa kasvaa sen verran houkuttelevaa karkkia, etten halunnut erikoistua vaan napsin kustakin hauskimman oloiset temput. Taistelijallani pysyi kädessä niin miekka, tikari kuin tulipallokin, mutta parhaat herkut jäivät toki saamatta. Tosin jos olisin ollut puhdas hiippailija, olisin takuulla kyrpiintynyt siinä kohtaa kun peli heittikin pakollisen pomotaistelun ahtaalla areenalla.

Grafiikka ei ole kaikin osin vanhentunut arvokkaasti ja kontrollitkin on nykystandardeilla kömpelön tuntuiset. Niihin tottuu. Hautaholvikentät oli omaan makuuni liian pitkiä. Suosittelen myös hämähäkkipelkoisia pysymään pelistä kaukana.

Hitman 3 - Freelancer

Riistohintaisella DLC:llään ja hirvittävällä DRM:llään kunnostautunut IOI päätti kerrankin tehdä reilun tempun. Freelancer, eli Hitman 3:n uusi roguelike-moodi, lisättiin peliin ilmaisella päivityksellä. Pelattavaa on niin paljon että olisin maksanut tällaisesta päivityksestä hymyssä suin vaikka pari kymppiä.

Freelancerissa suoritetaan satunnaisgeneroituja salamurhatehtäviä tutuilla kartoilla. Kohteet eivät ole tarkkaan vartioituja herra isoherroja, vaan kadulta poimittuja perusjamppoja. Se tekee murhaamisesta periaatteessa helppoa, mutta haaste tuleekin muista lähteistä. Itse kohteen eliminoimisesta saatava palkkio on säälittävän pieni. Jokaisessa tehtävässä on pino sivutehtäviä monimutkaistamassa hommaa. Ehkä joku kohde pitääkin eliminoida juuri tietyllä tavalla, ehkä todistajia ei saa jättää tai valepukuja käyttää. Sivuhommia ei ole pakko tehdä, mutta se on tärkein tapa päästä isoihin rahoihin käsiksi. Kentistä löytyy myös lompakko pullollaan kuljeskelevia kuriireja ja murrettavia kassakaappeja, ynnä asekauppias jolle ne rahat voi syytää.

Hitman 2 2002:ssa oli turvatalo, jossa hengähdettiin tehtävien välillä ja jonne saattoi kerätä asekokoelmaa. Jos poistui kartalta pyssy kourassa, se ilmaantui tukikohtaan seinäkoristeeksi. Freelancer ottaa hyvän idean uudestaan käyttöön ja laajentaa sitä. Taloa päivitetään pikkuhiljaa XP:n kertyessä, ja sisustamisesta pitäville tarjotaan vaihtoehtoja sen koristeluun. (Peli mainostaa Deluxe-kamasettiään ärsyttävyyksiin asti.) Asekokoelmasta voi luonnollisesti ottaa haluamansa tussarit reissuun mukaan, mutta muustakin pikkuroippeesta voi olla hyötyä. Ehkä tällä metsästä löytyneellä myrkkysienellä voisi tehdä jotain?

Kuolemasta rangaistaan ankarasti. Puolet rahoista haihtuu taivaan tuuliin ja kaikki mukana olleet aseet ja varusteet jäävät sille tielle. Jos erehtyi mokaamaan hälytystilassa olleessa kentässä tai "pomotaistelussa", jossa kohde pitää erikseen tunnistaa, koko kampanja menee myttyyn. Tällöin menettää myös työkalupakkinsa eli ne rakkaat myrkkyputkilot ja räjähtävät kumiankat, ja joutuu aloittamaan tunteja kestävän kampanjan alusta. Systeemi on armoton mutta periaatteessa reilu. Jokainen tyräys olisi vältettävissä, ja yleensä riittäisi että on kärsivällinen ja tarkistaa ympäristön kahteen kertaan silminnäkijöiden varalta. Freelancerin kampanja voitetaan varovaisuudella, mutta tie sen oppimiseen on kivinen.

Peli on hemmetin koukuttava. En ole edelliseen kahteen viikkoon pelannut mitään muuta kuin Freelanceria. Uusia leluja ja mielenkiintoisia tavoitteita tippuu koko ajan ja raha polttaa taskuissa. Kauppiaalla on varmasti jotain jännää myynnissä ensi kentässä. Jos lähden tuon rikollisjärjestön perään, se pakottaa pelaamaan uudella ja hauskalla tavalla. Freelancer luo "vielä yksi kenttä" -tyyppisen koukutuksen, johon olen törmännyt viimeksi kai Civilizationissa. Nyt sain kahden viikon pelaamisen jälkeen lopulta kampanjan läpi. Onnistumisen tunne oli upea, mutta vielä mukavampaa oli saada syy pistää peli tauolle vähäksi aikaa. Viimeinen haaste on Hardcore-moodi, jota voin nopean vilkaisun perusteella suositella vain tubettajille ja mielipuolille.

 

[Heseman]

FreeSpace 2 (PC)

TL,DR: Yli 20 vuoden jälkeenkin edelleen se paras avaruustaistelusimulaattori.

FS2 jatkaa Conflict: FreeSpacen (tai Descent: FreeSpace lähteestä riippuen) tarinaa 32 vuoden jälkeen. Salaperäiset shivanit ovat kadonneet vuosikymmeniksi ja yhteistyö vasudanien kanssa rakoilee, kun amiraali Boschin kapinaliike Neo-Terran Front irtautuu lajien välisestä allianssista ja alkaa terrorin muukalaisia kohtaan. Sisällissodan pauhatessa shivanitkin tekevät yllättäen paluun. Pelin tarina on hyvä, jopa erinomainen ja vaikka olen pelannut pelin useaan kertaan jo aiemmin läpi, jaksoi se siti kiinnostaa. Varsinkin enigmaattinen Bosch on mielenkiintoinen hahmo. Juonta kuljetetaan paitsi välivideoilla ja tehtäväjuonnoissa myös itse tehtävien aikana. Sen seurauksena voi tosin jäädä jotain huomaamatta kun koiratappelee shivanien aluksia vastaan, mutta se on silti parempi kuin staattiset tehtävät yksinkertaisilla tavoitteilla.

Peli itsessään on siis avaruustaistelua. Newtonista ei ole kuultukaan vaan lentomalli muistuttaa enemmän Star Warsia, mutta ketä kiinnostaa kun meininki on näin hyvää. Aluksia on useita erilaisia ja niillä on eri vahvuudet, osa on pieniä ja ketteriä mutta heikkoja, osaan mahtuu taas enemmän aseistusta. En pahemmin jaksanut niiden kanssa nysvätä vaan tyydyin oletusvarustukseen, mikä oli medium-vaikeustasolla enimmäkseen riittävä. Aseitakin on laseraseista joko suojia tai runkoa vahingoittaviin malleihin, ohjuksia unohtamatta. Luonnollisesti parhaat saa pelin loppupuolella. Taistelu on kohtuu tiukkaa ja mediumilla vaatii yleensä, että edes vähän jaksaa säätää aseiden, suojien ja moottorin tehonjakoa. Tiimikavereitakin voi hieman ohjeistaa, mutta yleensä en ehtinyt siihen juuri keskittyä taistelun tuoksinassa. Tehtävissä on hyvin vaihtelua. Välillä on perus koiratappelua, välillä saatetaan aluksia ja välillä torjutaan pommittajia ja niiden ohjuksia. Isoissa aluksissa voi tähdätä eli alijärjestelmiin tai itse aseisiin ja monesti onkin fiksua koittaa tuhota sädetykit, ettei joudu niiden tuhoamaksi. Ne ovat muutenkin pelin cooleimpia ominaisuuksia ja tuovat aina mulle mieleen Babylon 5:n. Oudon bugin vuoksi parissa tehtävässä homma kusi, kun yksi saatettava alus jäi junnaamaan paikoilleen estäen triggerin ja näinollen itse tehtävän etenemisen. Masentavaa. Onneksi tehtävät voi vaihtoehtoisesti ohittaa, kun kuolee tarpeeksi monta kertaa. Jotkut eivät voi sietää tällaista, mutta tässä kohtaa se tuli hyödyksi, vaikka tällaisia bugeja ei pitäisi ollakaan. En muista niitä aiemmin ilmaantuneen, johtuneeko modernista laitteistosta, oliko GOG:in versiossa itsessään bugi vai joku muu syy, mene ja tiedä. Tehtävät voivat myös kestää vartinkin ja jos kuolee, välitallennuksia ei ole ja kaikki pitää tehdä uusiksi. Välillä alkoi kyllästyä kuulemaan samat höpinät uudelleen ja uudelleen ja muutamassa tehtävässä laskinkin tilapäisesti vaikeustasoa kun en näin vanhana enää jaksa jääräpäisesti puskea määräänsä enempää, soulsbornekiringit ovat sitä varten.

Mikä sitten tekee pelistä goatin, ylläolevasta huolimatta? Ehkä se kokonaisuus on vaan enemmän kuin osiensa summa. Pätevä avaruustaistelu yhdistettynä mielenkiintoiseen ja hyvin kerrottuun juoneen visuaalisesti hienoissa (avaruus)maisemissa kuorrutettuna huikealla tilanteen mukaan muuttuvalla musiikilla, mikä tekee pelistä avaruusoopperaa. Välillä kirjaimellisesti. Voi olla myös vaikea hahmottaa, että Saints Row -dildomätkinnät ovat saman firman tekeleitä Niin ja pelasin tämän joystickilla tottakai. Jonka hankin kuusi vuotta sitten, kun tyhmänä oletin, että eiköhän se Star Citizenin yksinpeliosa Squadron 42 sieltä kohta tule... No, onpahan jotain käyttöä sille löytynyt sentään.

Nyt itse asiassa tuli mieleen, että mullahan on X-Wing & TIE Fightereita myös GOG:ista hankittuna ja Balance of Powerissa oli ihan oikea kampanjakin... No, ehkä joskus myöhemmin. Ja jokunen vuosi sitten tuli ihan X-Wingiä pelattua (jep, sitä ikivanhaa) mutta se oli vähän liian oldschool jopa mulle. Siinä grafiikka oli kirjaimellisesti liian pikselimössöä, että olisi saanut selvää, mikä on mikin alus. Mutta kun tämän hetken uusi tarjonta on Forspokenin kaltaista kuonaa tai kohteliaammin ilmaistuna keskinkertaista yhdentekevää huttua, tarvii kahlata omat arkistot läpi kiinnostavien pelien löytämiseksi.

 

[arcane]

DUSK (PC)

Toisen kerran läpäisin. Ensimmäisellä kerralla pelasin Cero Miedo vaikeustasolla, nyt Cero Miedo + Intruder Mode. Erityisesti intruder mode tuntuu, että tällä peli on tarkoitettu pelattavaksi. Peli siis poistaa jokaisen tason välissä kaikki aseet, joten joka tasossa pystyy hyödyntämään vaan sitä mitä tarjolla on. Myös salaisuuksista tulee selvästi normaalia merkittävämpiä, koska panoksia ei aina ole tuhlattavaksi asti ja toisaalta piilopaikoista voi löytyä tehotykkejä, joita ei muuten ole saatavilla.

Onhan tämä paras boomer shooter ja monilla tavoin parempi kuin inspiraatiot ysäriltä tai uudet Doomit. Erinomaiset musiikit, hieno tunnelma (hetkittäin jopa pelottava), hyvät ja toisiaan täydentävät aseet, tasoissa jänniä twistejä ja mukavat viholliset. Cero miedo on myös vaikeustasona oikein miellyttävä. Ensimmäisen episodin taisin läpäistä ilman että tallensin kuin tasojen välillä, mutta myöhemmin quick savea sai jo vähän käyttää kesken tasoja.

Oikeastaan ainoat asiat mistä en tykkää: taskulamppu ja kiipeily power-up. Molemmat vähän turhaa kikkailua. Power-upit voisivat olla myös kiintoisampia, jos ne olisivat säästettäviä ja voisi aktivoida haluamissaan paikoissa.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

 

[timppeli]

Nyt itse asiassa tuli mieleen, että mullahan on X-Wing & TIE Fightereita myös GOG:ista hankittuna ja Balance of Powerissa oli ihan oikea kampanjakin... No, ehkä joskus myöhemmin. Ja jokunen vuosi sitten tuli ihan X-Wingiä pelattua (jep, sitä ikivanhaa) mutta se oli vähän liian oldschool jopa mulle. Siinä grafiikka oli kirjaimellisesti liian pikselimössöä, että olisi saanut selvää, mikä on mikin alus. Mutta kun tämän hetken uusi tarjonta on Forspokenin kaltaista kuonaa tai kohteliaammin ilmaistuna keskinkertaista yhdentekevää huttua, tarvii kahlata omat arkistot läpi kiinnostavien pelien löytämiseksi.

GOG-versiossa X-Wingistä tulee muistaakseni kolme eri versiota pelistä, ja jos muistan oikein, olisiko yhdestä niistä sitten ollut terävämpää SVGA-grafiikkaa? Tosin saattoi siinä olla sitten jotain muita ongelmia miksi useimmat tykkäsivät alkuperäisistä MS-DOS VGA-versioista enemmän, esim. tilanteen mukaan vaihtuva MIDI-musiikki.

Pitänee tarkistaa kotona kun alkoi kiinnostaa... Kauan sitten olen X-Wingin ja Tie Fighterin pelannut DOS:ssa läpi, muutama vuosi sitten GOG versio Tie Fighterista uusiksi. Pelasin kovimmalla vaikeustasolla ja muuten oli ok, mutta yksi Tie Fighter lisäosan tehtävä jäi kyrsimään, se oli mahdottoman vaikea joten parin sadan epäonnistuneen yrityskerran jälkeen vaihdoin vaikeustason kaikkein helpoimmaksi tuon yhden tehtävän ajaksi, jotta sain jatkettua lopputehtäviin.

Pelasin noihin samoihin aikoihin myös Freespace 1-2 ja Wing Commander Prophecy läpi (GOG-versiot). Jostain syystä tykkäsin WCP:stä noista kaikista eniten, vaikka se oli niistä ehkä yksinkertaisin ja vähiten kehittynyt avaruustaistelupeli. Jotenkin vaan liittyi siihen että sekä noissa Star Warseissa että Freespace-peleissä oli joitakin tehtäviä jotka oikeasti saivan vihastumaan pelille, kun taas WCP tuntui tehtävien rakenteen, vaikeustason ja pelattavuuden osalta jotenkin reilummalta pelaajaa kohtaan, mielestäni. Ehkä myös WC:n afterburner teki pelaamisesta jouhevampaa, jos oli kiirus niin sillä pääsi nopeammin kohteeseen, tai jos tuli liian pahat paikat, sen avulla pääsi vähän pakoon keräilemään itseään.

Sikäli outoa koska puolestaan Wing Commander 4:sta aikoinaan vihasin samasta syystä, jotkut tehtävät tuntuivat epäreiluilta pelaajaa kohtaan, muistan esim. jonkin WC4 tehtävän jota tahkosin useita kymmeniä kertoja onnistumatta... kunnes lopulta tapahtui joku onnenkantamoinen missä taistelun tuoksinassa useampi viholliskone törmäsi yhteen ja tuhoutuivat, ja kappas pääsin tehtävän läpi. Ihan onnella. En ollut tyytyväinen mutta parempi tuokaan kuin ei mitään.

Freespace lopputehtävässä, oliko siinä niin ettet voinut käyttää suojakilpeä joten jokainen vihollisen sinuun osunut harhalaukaus vei lähemmäksi kuolemaa ja tehtävän epäonnistumista? Se kyllä söi minua myös, en tykännyt.

 

[Heseman]

GOG-versiossa X-Wingistä tulee muistaakseni kolme eri versiota pelistä, ja jos muistan oikein, olisiko yhdestä niistä sitten ollut terävämpää SVGA-grafiikkaa? Tosin saattoi siinä olla sitten jotain muita ongelmia miksi useimmat tykkäsivät alkuperäisistä MS-DOS VGA-versioista enemmän, esim. tilanteen mukaan vaihtuva MIDI-musiikki.

...

Freespace lopputehtävässä, oliko siinä niin ettet voinut käyttää suojakilpeä joten jokainen vihollisen sinuun osunut harhalaukaus vei lähemmäksi kuolemaa ja tehtävän epäonnistumista? Se kyllä söi minua myös, en tykännyt.

Juu, noista ekoista X-Wing & TIE Fighter se "keskimmäinen" versio on muistaakseni se suositeltu versio esim. juuri tuon muuttuvan musiikin vuoksi.

Ja joo, ekan FreeSpacen viimeinen tehtävä oli muistaakseni juuri tuollainen.