Hiippailuklassikko Splinter Cell: Pandora Tomorrow tupsahti lokakuussa Steamiin 20 vuoden odotuksen jälkeen, joten nyt kaikki sarjan pelit löytyvät alustalta. Se on tarpeeksi hyvä syy pelata Sam Fisherin seikkailut uudestaan alusta, mukaan lukien pari aikoinaan missaamaani osaa (Double Agent ja Conviction). Nolkytluvun aikaisten pelien saaminen pelattavaan kuntoon on operaatio, mutta ohjeita onneksi riittää ja räpeltämisen jälkeen homma toimii tarpeeksi hyvin. Kiitos, PCGamingWiki.
Splinter Cell
Virkistin monta kertaa läpi paukuteltua peliä EnhancedSC-modilla, joka korjaa bugeja ja lisää elämänlaatuparannuksia. Pelin pitäisi silti olla hyvin lähellä alkuperäistä. Kokeneena hiiviskelijänä laitoin reteästi vaikeustason Elitelle, joka on modin lisäämä ekstravaikea haaste. Nopeasti selvisi että siinä viholliset ovat käytännössä telepaattisia, kentissä ei voi tallentaa ja vaikeustasoa voi vaihtaa vain aloittamalla koko pelin alusta. Pitäkää tunkkinne ja Hard riittäköön, varsinkin kun modi lisää peliin myös kenttien arvosanat, joista saa lisähaastetta ja hupia mutta jotka voi jättää myös huomiotta. Paras vaikeustaso on aina se toiseksi vaikein.
Täydellisen arvosanan saa vain jos vetää kentän täysin haamuna, eli ketään ei saa edes kolkata. Tämä avasi pelistä kokonaan uusia puolia, koska ei tullut ennen mieleen pelata tällä tavalla. Hiippailu on oikeastaan hauskempaa ja tuntuu erilaiselta: alueista ei voi enää tehdä turvallisia, mutta toisaalta ruumiiden piilottamista ei tarvitse miettiä. Räiskin enemmän lamppuja rikki kuin ikinä aikaisemmin ja heittoesinehämäyksistä oli viimeinkin hyötyä. On kutkuttavaa suorittaa tehtävä niin, että yksikään vihollinen ei tajua muuta kuin että pari lamppua pitäisi vaihtaa. Peli on kuitenkin suunniteltu sen pohjalta että ainakin osa vihollisista nujerretaan, koska jotkut kantavat mukanaan kriittisiä ovikoodeja jotka voi nyt lukea vain savescummaamalla ja silmäskannerin avaavat ukot on pakko tyrmätä. Arvosanasysteemi ei laske heitä mukaan.
Yövieras keskeyttää doomscrollauksen.
Vanhan pelin jankki ärsyttää ajoittain. Kentät ovat hyvin putkimaisia eikä varjoista näe miten pimeitä ne oikeasti ovat, joten on pakko tapittaa valomittaria. Kartta on täysin hyödytön. Lisäksi peli hakee vielä identiteettiään eikä ihan tiedä mitä haluaisi olla. Vakavin virhe on pakolliset taistelukohtaukset. Ubisoft ei ole uskaltanut luottaa että pelkkä hiippailu olisi hauskaa, joten mukana on pakotettuja tulitaisteluita jotka ovat poikkeuksetta hirveää paskaa. Ei paljoa naurata, kun on ensin hiellä ja huolella hiippaillut kentän läpi ja sitten peli panee manuaalisesti rähinän päälle. Räiskinnän pelituntuma on kammottava.
Pakolliset taistelut ovat hiippailupelissä niin paha ongelma, että päätin laskea ne. Käytän kilteintä määritelmää jonka keksin: viholliset on kovakoodattu näkemään pelaaja ja avaamaan tuli vaikket möhlisi yhtään mitään, ja ainoa järkevä toimintatapa on ampua takaisin. Jos hälytys laukeaa tarinasyistä ja/tai viholliset on skriptattu juoksemaan huoneeseen jossa olet, se ei vielä riitä. Jos rynnäkön pystyy välttämään piiloutumalla tai juoksemalla karkuun, se ei ole pakollinen taistelu. Lisäksi jos samassa kentässä on monta taistelua putkeen, lasken ne samaksi.
Pakollisia taisteluja: 6
Splinter Cell: Pandora Tomorrow
Kaipa pitää olla tyytyväinen että Ubi julkaisi Pandora Tomorrow’n lopulta myös Steamin puolelle, mutta suuryhtiön olisi voinut odottaa ehostavan peliä ensin vähän. Peli on viskattu kauppaan tismalleen samassa kunnossa kuin se oli vuonna 2004. Se olettaa että näyttö on neliön muotoinen, äänet kohisevat, liikkumisnopeutta ei ole normalisoitu eli jos painat W + A, liikut nopeammin kuin pelkästä W:stä - ja kyllä, siitä lähtee ääntä enemmän. Tämä opetetaan korjaamaan kaikkien pelinteon alkeiskurssien ensimmäisellä oppitunnilla heti sen jälkeen, kun olet saanut hahmon liikkumaan. Vain eräs valaistukseen liittyvä bugi on korjattu, mutta se olikin niin vakava että käytännössä rikkoi ne kentät joissa esiintyi.
Peli on graafisesti melko ruma - voisin vannoa, että ykköstä kehnompi. Kasvien lehdet heiluvat kyllä hienosti, mutta skyboxit ovat surkeita. Kaupungin tai viidakon siluetti horisontissa on ilmiselvästi vain sadan metrin päässä oleva pahvitaulu. Olisiko se ykkösen modi tehnyt enemmän kuin luulinkaan?
Pandora Tomorrow tuntuu aivan samalta kuin ykköspeli, oikeastaan lähinnä tehtäväpaketilta siihen. Kenttäsuunnittelu on kehittynyt ja putkessa on yleensä pari vaihtoehtoista reittiä. Pakollisia taisteluja on vähemmän ja peli luottaa enemmän hiippailun hauskuuteen. Peli on yleisellä tasolla vähän parempi kuin ykkönen.
Muista arkiliikunta. Älä käytä hissiä, vaan kiipeä mieluummin kaapelia.
Pari akrobaattiliikettä on lisätty, älyttömimpänä kuperkeikka. Jos kumartuu juoksun aikana, Sam ei kyyristy varjoon kuten yritin tehdä vaan heittää kuperkeikan parin metrin päähän. Tempulle ei tullut pienintäkään tarvetta koko pelin aikana, mutta se pilasi kyllä hiippailun kymmeniä kertoja ennenkuin opin pois siitä. Onneksi tekijät tajusivat minkä aivopierun päästivät eikä samaa ole muissa peleissä.
Haamuilu oli edellisessä pelissä niin kivaa, että luikertelin tämänkin läpi edes tyrmäämättä ketään jos mahdollista. Viimeistään nyt totesin että tämä on paras tapa pelata näitä. Peli ei noteerannut pelityyliäni millään tavalla, mutta tiedänpä itse mitä tein.
Pakollisia taisteluja: 3
Splinter Cell: Chaos Theory
Hiippailun huippu. Uusia leikkikaluja, avoimemmat kentät, paljon vaihtoehtoja. Toimintakohtaukset on lopulta älytty viskata romukoppaan (yhtä lukuunottamatta). Hiippailu on hauskempaa kuin koskaan ja sitä saa harrastaa paljon.
No, oikeastaan kentät ovat lineaarisempia kuin muistin. Putki on sen verran leveä ja rönsyilevä ettei sitä heti tunnista putkeksi, mutta siitä löytyy kyllä selvä parhaaksi tarkoitettu reitti. Kentät eivät ole mitään Hitmania. (Itse asiassa näitä pelatessa alkoi valjeta miten paljon parempi hiippailusarja Hitman on. Splinteriä kannattaa pelata siksi että sen lähestymistapa hiippailuun on erilainen. Valo ja pimeys on eri tavalla hauska mekaniikka kuin valepuvut.)
Useimmissa pankeissa on öisin itsepalvelu.
Jatkoin aavelinjalla edelleen, vaikka harmittelinkin ettei vihollisia ei pääse tällöin kuulustelemaan. Heillä on tässä pelissä aina jotain hauskaa sanottavaa. Kuulustelujen välttäminen tarkoittaa myös että osa sivutehtävistä jää tekemättä - jolloin jotkin niistä tulee seuraavassa kentässä vastaan pakollisina! Kiinnostava ominaisuus, jota en aikaisemmin huomannut, ja joka tarjoaa uutta sisältöä monta kertaa läpipelattuun peliin.
Tämäkin peli on teknisesti aika rupinen. Se kaatuu käytännössä aina kentän vaihtuessa ja nollaa grafiikka-asetukset. Ärsyttävää.
Pakollisia taisteluja: 1
Se yksi pakollinen taistelu on todella surkea. Jos joku on ihmetellyt, miksi en tykkää elokuvamaisista peleistä, pelatkoon Chaos Theorya. Kylpyläkentässä tulee vastaus. Alkuperäisen trilogian peleistä ainoa kohtaus, jota inhoan enemmän, on ykköspelin porauslautta.
Splinter Cell: Double Agent
Peli on rikki.
Ensimmäinen paha merkki on Steam-arviot, jotka on syvällä pakkasen puolella teknisten ongelmien vuoksi. Steam-versiota ei ole päivitetty kertaakaan julkaisun jälkeen, ja
viralliset päivitykset pitää etsiä ja asentaa manuaalisesti! Viralliset!
Jo käynnistämisessä oli paljon vaikeuksia, mutta PCGW:n ohjeilla pelin sai lopulta toimimaan. Sivuston lista bugeista ja niiden korjauksista on koomisen pitkä romaani. Alt-täbbäilystä peli ei tykkää yhtään ja kaatuilee runsaasti.
Valaistus on rikki - pelissä, jonka hiippailumekaniikka perustuu varjoissa pysymiseen. Kaikki näyttää harmaalta eikä varjoja usein näy ollenkaan. Mitään logiikkaa ei ole, välillä voit seistä aivan palavan lampun alla ja olla silti näkymätön. Edellisten pelien valomittari on korvattu liikennevaloilla: vihreä tuike Samin selässä tarkoittaa säkkipimeyttä, punainen auringonpaistetta. Keltainen lamppu voi tarkoittaa mitä tahansa pilvisestä päivänvalosta lähes täydelliseen pimeyteen, eli jos keltainen valo loistaa, homma menee täysin arvailuksi. Monet kentät ovat kauttaaltaan keltaisesti valaistuja. Valo-ongelmat tekevät Double Agentista myös helposti sarjan rumimman pelin.
Äänet ovat rikki - pelissä, jossa on tärkeää kuunnella ympäristön ääniä ja pysyä itse hiljaisena. Vihollisen kolkkaamisesta ja tämän lattialle rojahtamisesta ei kuulu pihaustakaan, eikä yleensä siitäkään, jos hän huomaa pelaajan ja avaa tulen. Puheäänet hukkuvat usein taustametelin ja musiikin alle, joten tarinasta menee osa ohi, koska myös tekstitykset on poistettu pelistä kokonaan. Ehkä ne eivät olleet johtoportaan mielestä tarpeeksi elokuvamaisia.
Pelaaminen ei ole missään vaiheessa
tyydyttävää. Jankkia vastaan on taisteltava koko ajan. Kyllä tätä pelaa, mutta kovin kivaa se ei ole.
Monista tutuista varusteista on tullut hyödyttömiä:
- Pimeänäkölasit. Pelissä ei ole missään paikassa niin pimeää että niitä tarvittaisiin.
- Optinen kaapeli. Se bugittaa, ja kartta näyttää tällä kertaa vihollisten olinpaikat, joten siitä voi katsoa mitä oven takana on.
- Vihellys. Kaikki viholliset ovat umpikuuroja. He eivät huomaa vaikka metrin päässä selän takana alkaisi tulitaistelu. Tämä tosin tasapainottaa pelin valaistusongelmia, koska siinä vaiheessa kun pelaaja tajuaa että viholliset eivät kuule mitään, hiippailu helpottuu huomattavasti.
Hyviä ideoita on jonkin verran. Tarinassa Sam joutuu soluttautumaan terroristijärjestöön ja jonglööraamaan heidän ja oman tiedusteluvirastonsa sympatioita. Kumpikin sakki on pidettävä jotenkuten tyytyväisenä. Pelissä on enemmän sivutehtäviä kuin koskaan ja niillä voi tienata mainepisteitä jommallekummalle porukalle. Harmi että molemmat mittarit on liian helppo pitää täynnä. Suurimman osan pelistä olin parhaita kavereita sekä terroristitoverieni että oikean pomoni kanssa.
Paras kehu jonka Double Agentille voi antaa on että välillä, parhaimmillaan, se tuntuu kuin vasemmalla kädellä tehdyltä Chaos Theorylta. Mokia on monta, mutta ainakaan pelistä ei ole yritetty tehdä räiskintää. Teknisesti se vain on katastrofi.
Pakollisia taisteluja: 0
Splinter Cell: Conviction
Löyhästi Splinter Celleihin pohjautuva nihilistinen räiskintäpeli.
Peli on aivan samanlainen kuin Hitman-sarjan aallonpohja, Hitman: Absolution. Conviction ja Absolution ovat pelisarjojensa keski-iän kriisejä, jossa ne yrittivät kosiskella hiippailufanejaan suurempaa yleisöä ja päätyivät mustiksi lampaiksi. Double Agentin lopussa ollut älyvapaa pahisvalinta, joka oli täysin Samin luonteen vastaista, olikin kaanonia.
Minä en tappanut
Lambertia, mutta
tästä Sam Fisheristä voin kyllä uskoa sellaista.
Sam on täysin tunnistamaton. Alkuperäisessä trilogiassa hän oli kova koville ja noudatti käskyjä, mutta hänellä oli myös sydän ja huumorintajua. Vitsit olivat kyllä vähissä Double Agentissakin, mutta sen moraalijärjestelmä sentään oletti ettei pelaaja ole sadisti. Convictionin Sam on vastenmielinen, murhanhimoinen psykopaatti. Kidutuskohtauksia, jossa pelaaja on puikoissa, on järkyttävä määrä. Sam ei ole vaivautunut myöskään pysymään piilossa pelien välisenä aikana, vaan on kerännyt mainetta armottomana tappajana. Jokainen maailman poliisi, terroristi, rikollinen ja karhuryhmäläinen tietää hänen nimensä ja huutelee sitä pitkin peliä. "Tapetaan Fisher, meistä tulee kuuluisia!" tai "Voi ei, se on Fisher, me kaikki kuollaan!". Hyvät vakoojat eivät ole julkkiksia.
Tapa. Tapa.
Tapa.
Ei nämä mitään pasifistipelejä missään vaiheessa ole olleet, mutta turhien kuolonuhrien välttäminen on kuitenkin ollut ammattimaisuuden ja korkeamman moraalin merkki. Nyt vihollisia ei voi enää tainnuttaa mitenkään, kaikki on tapettava. Conviction kannustaa tähän lisähaasteilla, joissa on kerättävä sadoittain päitä. Pelin väkivaltaisuudessa on jotain surrealistista. Se ei tunnu sijoittuvan edes samaan maailmaan kuin muu sarja, saati että Sam olisi sama hahmo. Ehkä Grimsdottir erehtyikin pelin alussa henkilöllisyydestä ja mukaan lähtikin Samin paha kaksoisveli Saddam Fisher.
Hiippailu on sivuosassa. Se on monissa kohdissa kyllä mahdollista, mutta siihen liittyviä työkaluja on poistettu. Esimerkiksi ruumiita ei voi enää siirtää. Haluttu pelitapa vaikuttaa olevan, että hiippailet siihen asti kun jaksat/viitsit/mokaat ja sitten ammut kaikki. Uudet mekaniikat, kuten räjähtävät tynnyrit ja deadeye-teloitus, liittyvät pitkälti räiskintään. Puhdas hiiviskely on yksinkertaisesti väärä tapa pelata. Positiivista lopputuloksessa on, että Conviction on sarjan ensimmäinen peli, jossa taistelu ei ole täyttä paskaa.
Conviction ei ole Double Agentin kaltainen puolivillainen räpellys. Tämä on laadukas, viimeistelty peli, joka tietää tarkkaan mitä haluaa olla: kaikki pelisarjan aiemmat ihanteet pettävä pyhäinhäväistys.
Pakollisia taisteluja: koko saamarin peli
Kidutusminipelejä: 11
Splinter Cell: Blacklist
Helpottava paluu ruotuun. Tekijätiimi on tullut järkiinsä ja tehnyt jälleen hiippailupelin. Tunsin itseni taas mestarivakoojaksi enkä murhanhimoiseksi mielipuoleksi. Conviction oli, puhtaasti mekaanisesti katsottuna, hyvin tehty peli ja samoilla mekaniikoilla oli kuin olikin mahdollista tehdä myös toimiva hiiviskely. Ihan kuin Absolutionissa kehitettiin mekaniikat, joilla Hitman-sarjan paras peli sitten tehtiin.
Peli palkitsee taas eniten näkymättömyydestä eikä kaikkien tappamisesta mahdollisimman näyttävästi. Kolmea pelityyliä tuetaan: tapa kaikki, tapa kaikki huomaamattomasti, tai pelaa hiippailupeliä. Ostin hiippailupelin, miksi haluaisin hoitaa homman millään muulla tyylillä kuin sillä jälkimmäisellä? Ainakin peli on samaa mieltä siitä, että todellinen mestari on se joka hoitaa homman huomaamatta ja jättämättä jälkeäkään.
Convictionin haamu tosin kummittelee vielä nurkissa. Kaikki tiimikaverit selvästi pelkäävät Samia, kuin odottaisivat tämän räjähtävän pienimmästäkin ärsytyksestä. Conviction-faneja varten pelissä on muutama kidutuskohtaus, mutta sentään välinäytöksinä eli pelaajaa ei pakoteta suorittamaan niitä. Blacklist on väkivaltaisempi kuin sarjan alkupään pelit, mutta ei enää janoa verta muna pystyssä ja vaahtoa suupielessä. Häiritsevin asia Samissa on vaihtunut ääninäyttelijä.
Peli kannustaa olemaan tappamatta ketään… Samilla henkilökohtaisesti. Joka tehtävästä saa pienen mitalin, jos Sam ei
itse listinyt ketään. Pelissä on monta kohtaa, jossa täytyy niittää porukkaa läjäpäin droonilla ja kiikarikiväärillä. Sam johtaa tiimiä ja käskee tapot, mutta ne ovat ihan ok, koska liipaisinta painaa joku muu. Pelin antama saavutus “pasifistiläpäisystä” tuntuu hivenen epärehelliseltä.
Modernit mekaniikat ja hiiviskelyeetos tekevät Blacklistista oikeasti hyvän pelin. Mutta eihän Ubisoft voi tehdä mitään täysin oikein. Peliin on tungettu läjäpäin online-toimintoja, DRM:ää, moninpelitehtäviä, pistelistoja ynnä muuta, ja kaikki tämä on rikki, koska keskusserverit on sammutettu aikoja sitten. Peli kaatuu puolen tunnin välein, ellei sille syötä käynnistysargumenttia, joka kytkee jonkinlaisen offline-tilan päälle. Joitain saavutuksia on mahdoton saada. Moninpeli ei kiinnosta minua yleensäkään, mutta on normaaliakin surkuhupaisampaa, kun peli yrittää tällaisella innolla tyrkyttää minulle toimintoa joka ei toimi.
Blacklistissa on sarjan isoin määrä sivupelattavaa siitäkin huolimatta että osa on rikki. Se on vähän yllättäen sarjan toiseksi paras peli. Vain online-komponenttien jättämät arvet pudottavat sen Chaos Theoryn alapuolelle.
Pakollisia taisteluja: 5
---
Viimeinen Splinter Cell julkaistiin vuonna 2013. Pelisarja on kuollut ja kuopattu ja tarvitsee kipeästi perillisen. Hiippailupelejä tulee kyllä välillä, mutta minä haluan
vakoojapelin. Ainoa toinen samaa tehnyt sarja on Metal Gear Solid (joka on itse asiassa jäänyt minulta pelaamatta, ja aion paneutua siihen lähitulevaisuudessa) mutta sekin sarja on umpikujassa Kojiman lähdön jälkeen. Jonkun täytyy tehdä tällaisia pelejä lisää.
Vähän yritetty naamioida mutta loppujen lopuksi painellaan milloin missäkin käytävässä eteenpäin ja välillä tulee jotain puzzlea eteen ja pyöritään vähän aikaa ympyrää. Alkoi toistamaan itseään aika nopeasti. Suurin osa erilaista comboista tuntui täysin tyhjänpäiväisiltä ja lopulta koko peli tuli klikkailtua läpi muutamalla perusjutulla. Tarinassa oli hyvät puolensa ja plussaa siitä että Atreus oli hyödyllinen tapaus eikä mikään holhottava. Loppu oli vähän laimea, jäi vähän fiilis että "tässäkö tämä oli".
