Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[WalluWaan]

tälläsenkin ketjun täältä bongasin, pelaamista oon harrastanut jo 80- luvulta ja C64 ajoista alkaen, vuosia ajettelin että en koskaan enää osta yhtäkään peliä jossa ei ole multiplayer mahdollisuutta, ajattelin että ei se ole tätä päivää enää, sitten ostin Kingdom come deliverence 2 ja peli on vienyt mut mukaansa aivan täysin, aivan mestarillinen peli ja tarina, ei voi kuin suositella

Jo ykkönen oli mun kirjoissa ihan ylivoimanen immersiopeli ja mun suosikkipeli kautta aikain. Kakkonen se vaan parantaa vielä huimasti.

Kohta taidan olla puolessa välissä.

 

[h8me]

Arvosana tippu viikossa 0,25, miksi?

Pahoittelen jos mennyt kahdesti postaamaan saman my bad.

 

[Algron28]

Spirit of the North ja 2 (Eli ketun vitkula 1 ja 2)

Spirit of the North (2019) kuuluu ilmiselvästi niihin fiilistelypeleihin. Pelissä ei ole mitään dialogia tai mitään sanallista kerrotaan. Pelaaja pelaa kettuhahmolla tutkien ja pelastaen maailman ratkoessaan erilaisia pulmia päätäkseen eteenpäin. Sanaton kerronta on hyvin vaikea taiteenlaji, pelissa on kyllä tarina mutta mielestäni tätä tarinan kerrontaa olisi voinut laajentaa ja levittää. Nyt tarina jää hieman vaisuksi ja paljon siitä jätetään pelaajan mielikuvituksen ja arvuuttelun varaan.

Pelin soundtrackia kyllä täytyy kehua erinomaiseksi. Se korostaa mahtavasti fiilistelyä ja mielestäni se tukee hyvin sitä sanatonta tarinankerrontaa. Oikeastaan soundtrack onkin yksi pelin parhaista puolista. Graafisesti pelissä paistaa ikä sekä tekijätiimin pienuus. Kuitenkin grafiikkaa suurempi ongelma on pelistä selvästi paistava viimeistelemättömyys. Ketun ohjattavuus on hieman jäyheähkö, tosin itse en kokenut tätä liian isoksi ongelmaksi muuta kuin parissa hyppelykohdassa. Maastossa tulee vastaan jonkinverran näkymättömiä seiniä jotka mielestäni olisi voinut fiksummalla kenttäsuunnittelulla saada näkymättömiin. Lisäksi ketun fysiikka ja painovoima eivät aina toimi ihan loogisesti. Myös joissain puzleissa on mahdollista lukita itsensä jumiin suorittamalla ne väärässä järjestyksessä vahingossa. Vaikka pelin maisemat ja alueet ovat aika laajola peli on kuitenkin täysin lineaarinen kokemus joka ei kuitenkaan tunnu ainakaan omasta mielestä liian putkijuoksulta. Ehkä juuri niiden tilavien ja avarien maastojen takia.

Myöskään ne pelin puzzled eivät ole vaikeudeltaan sitä tasoa että tätä voisi varsinaisesti puzzle peliksi sanoa vaan lähinnä ne tuntuvat olevan "jotain tekemistä" eteenpäin pääsemiseksi, mikä sinäänsä on harmi.

Kaiken kaikkiaan peli on parhaimmillaan silloin kuin haluaa fiilistellä ja rentoutua pelaamalla ilman että kaipaa varsinaista henkistä haastetta peliltä. Ainakin parin kaljan jälkeen pelin loppu oli melkein jopa koskettava.



Spirit of the North 2 (2025) Jatkaa kettu tematiikalla mutta täysin uudella konseptilla. Lineaarinen kenttäsuunnittelu on vaihtunut openworld tyyliin ja sanaton tarinankerronta on nakattu roskakoriin. Tunnustan heti alkuun, parin tunnin pelaamisen jälkeen ei peli ollut sytyttänyt yhtään ja jätin sen kesken. Joskus vähemmän on todellakin enemmän. Harmi vain että tässä pelissä määrä on korvannut laadun

Pelin uusi kettu on nyt saanut kumppanikseen korpin. Lisäksi tarinaan linkittyy myös muita mytologisia eläinhahmoja. Tarina vaan.... noh, suoraan sanoen ei ole mitenkään päin mielenkiintoinen ja sellainen josta haluaisi edes tietää lisää. Tarina siis paljastuu pikkuhiljaa pala kerrallaa löytämällä jotain kääröjä, päiväkirjoja, tms. Lisäksi hyviksien ja pahiksien tuominen tarinaan, joita ei sinäänsä varsinaisesti konsepti tasolla ollut ykkösessä tuntui mielestäni jotenkin väkinäiseltä.

Myöskään pelin soundtrack ei yllä ykkösen tasolle vaan siinäkin jotenkin paistaa liiallinen yrittäminen. Ei se kuitenkaan huono ole mutta koska peli ei oikeastaa enää perustu niin fiilistelylle on soundtrack lähinnä luokaa ei-ärsyttävä.

Pelaamisen näkökulmasta ketun ohjattavuus on parantunut ja mm. hyppelyyn on tehty parannuksia. Toisaalta erilaisten kykyjen/voimien kehitysjärjestelmän sekä health systeemin esittely taas mielestäni lisää pelaamisen monimutkaisuutta antaen kuitenkaan paljoa vastineeksi. Lisäksi peliä vaivaa aivan sama viimeistelemättömyys kuin ensimmäistä osaa. Näkymättömiä seiniä ja fysiikan rikkinäisyyttä aiheuttaen ketun kulkua ilmassa tai uppoamista pinnan sisään paikoitellen. Open world konsepti tekee maalmasta ison, mutta vastakohtana taas siirtyminen paikasta toiseen (jalan, tai siis käpälin) on tuskastuttavan hidasta ja ilman varsinaista tehtävä systeemiä tai muuta aihettaa siinä lähinnä sekavaa haahuilua koittaen löytää jotain mitä piti tehdä.

Kaikenkaikiaan kakkos osa tuntuu todella heikolta esitykseltä ykkösen jälkeen eikä yksinkertaisesti innosta parin tunnin pelaamisen jälkeen vetää loppuun. Kyseessä lienee pelin tekijöiden ensimmäinen openworld konseptin peli ja sellaisella todellakin tarvitaan jonkinlaista ohjautumista tarinan suhteen.

Jos nyt jotain haluaa sanoa nin pelimaailman on jollain tasolla kuitenkin visuaalisesti ihan kaunis, vaikkei mitään AAA tasoa olekkaan. Lisäksi jonkinlainen muuttuva sää on saatu tehtyä vaikka mitään vuorokausirytmiä pelissä ei olekkaan.

 

[Teosto]

Tuli napattua heti kun Switch 2:lle julkaistiin, Dark Deity 2 koska ykkönen oli kiva. Indiemaailman Fire Emblem / Langrisser oli peligenre, mutta aika laihaksi jäi kyllä kokemus ykköseenkin verrattuna vaikka kaiken piti olla paremmin ja hienompaa.

Varmasti olikin, mutta silti ykkönen tuntui jotenkin mittavammalta ja paremmalta kuin melko köykäiseksi jäänyt kakkonen.

Nyt ollaan siis viimeistä pomotappelua vailla, mutta se ei enää tilannetta pelasta.

 

[Refloni]

Assassin's Creed Odyssey

Assassin's Creed Originsissa perustettiin huppupäisten vapaustaistelijoiden organisaatio, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan assassiineina. Odyssey sijoittuu muinaiseen Kreikkaan 400 vuotta ennen tätä syntytarinaa. Pelillä ei siis nimestään huolimatta ole yhtään mitään tekemistä assassiinien kanssa. Tämä oli minulle aluksi hyvä uutinen, mutta aika nopeasti ilmeni että salamurhaava salaseura taisikin olla muiden pelien stooreja koossa pitävä liima. Odysseyn tarina on heikko esitys varsinkin edeltäjänsä Originsin rinnalla.

Pelaajahahmo Kassandra (tai Alexios-niminen jätkä) on vähiten sankarillinen sankari koko sarjassa. Hän on oikeastaan pelkkä rosvo, siinäkin tapauksessa ettei pelaaja innostu ryöstämään ja tappamaan kaikkea näkemäänsä. Kreikassa raivoaa sisällissota Ateenan ja Spartan välillä. Kassandra on nimellisesti spartalainen, muttei viitsi edes valita puolta, vaan taistelee tilanteesta riippuen kumman tahansa tiimin puolella. Hän on täällä vain hyötymässä. Edellisten pelien sankarit olivat välillä kusipäitä tai massamurhaajia, mutta he uskoivat sentään johonkin. Pelin puolivälin jälkeen Kassandralle alkaa tulla jalompia tavoitteita, mutta ne ovat "kohtalon valittu" -potaskaa jota Odyssey ei onnistu kunnolla myymään.

Peli loi vahingossa Asterix-vitsin. Tässä otetaan rennosti ja ihastellaan miten kaunis ja rauhallinen saari on, samalla kun 15 metrin päässä raivoaa verinen meritaistelu.

Keskusteluvalinnat on periaatteessa hyvä uudistus, mutta Kassandra sanoo usein jotain mistä dialogivalinnassa ei ollut mitään vihjettä. Välillä jopa jotain täysin päinvastaista! Tämä olisi valtava ongelma, jos Odysseyn ottaisi roolipelinä kuten se haluaisi. Eräässä tehtävässä pitää mennä juttelemaan surevalle leskelle, jonka miehen Kassandra on aikaisemmin tappanut. "Tapoitko sinä mieheni?" nainen kysyy. Valitsen neutraalilta vaikuttavan, rehellisen vastauksen "Kyllä, tapoin hänet". Kassandra sanoo "Kyllä, tapoin sen sian, ja olen ylpeä siitä!". Quest failed. Kannattaa myös oppia nopeasti että dialogivalikossa "oli ilo auttaa" tarkoittaa "en halua palkkiota".

Mukaan on ympätty myös romansseja, joissa on jonkin verran yritystä mutta niitä on niin paljon ettei niitä voi ottaa tosissaan. Joka toisen keskustelukumppanin voi yrittää saada petiin. Romanssit ovat pelaajaseksuaalisia eli sukupuolilla ei ole mitään väliä. No, mikäpä sen kreikkalaisempaa kuin homoilu.

Tasosysteemi on naurettava. Mikä tahansa tason 10 ase on parempi kuin mikä tahansa tason 9 ase. Roippeita saa olla koko ajan vaihtamassa, ja jos ei muista tai halua sitä tehdä, peli hoputtaa isoilla pop-upeilla että laitapas nyt se 2% parempi panssaripaita päälle. Ei auta kuin tanssia sen pillin mukaan. Grindata ei varsinaisesti tarvinnut, koska tein kaikki* sivutehtävät muutenkin ja nousin tasoissa nopeammin kuin tarina korotti vaadittavaa minimitasoa. Hard-vaikeustason oletusasetuksilla viholliset skaalaavat mukana jättäen yhden tason hajuraon, joten 95% pelistä taistelin suunnilleen samantasoisia vihuja vastaan. Haaste oli tasapaksua, lukuunottamatta hankalampia sivupomoja ja loppupeliä, jossa saa avattua ylitehokkaita kykyjä. Skaalaus johtaa myös siihen että levelupin onnitteluviesti, jossa todetaan että terveyspalkkisi ja tekemäsi vahinko ovat kasvaneet, ei itse asiassa tarkoita yhtään mitään. Kestät 5% enemmän kurmotusta mutta viholliset lyövät 5% kovempaa. Koko tasosysteemin olisi voinut leikata pois pelistä.

*Tein kaikki käsintehdyt tehtävät. Peli generoi loputtomiin Bethesda-tehtäviä, jotka kaikki ovat muotoa "mene tuonne", "tapa nuo" tai "anna rahaa". Hanttihommat tunnistaa helposti aikarajasta, mutta vasta sitten kun ne on jo ottanut vastaan. Tehtäväloki täyttyy roskasta. Läpäisypalkkiot ovat kyllä isoja, samaa luokkaa kuin oikeissa tehtävissä, joten tein ne jotka pystyi hoitamaan ohi juostessa. Mielekkääksi sisällöksi tätä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa. Kurakusteja kaadetaan syliin kaksin käsin ja peli kaipaisi parempia työkaluja oikean kontsan seulomiseen tauhkan seasta. Hyvä puoli on että roskahommat haihtuvat itsestään vuorokauden kuluessa, joten jos malttaa olla katselematta ilmoitustauluja, niistä pääsee eroon.

Ihmiskäsin laadittuja sivutehtäviäkin on sadoittain, ja tekemisen arvoisia vain osa. Sinisellä merkityissä "Lost Tales of Greece" -tehtävissä on sielua, ne kannattaa tehdä. Ovat ilmeisesti jotain minidelsua.

Vaikeat taistelut voi joskus juustottaa höynäyttämällä viholliset taistelemaan keskenään. Sehän on aina hauskaa.

Kreikan sisällissodan ympärille on tehty mekaniikat, joissa olisi ollut potentiaalia mutta lopputulos on aika ubisoftmainen. Ateena ja Sparta sotivat koko kartan laajuudella ja jokainen alue on jommankumman tiimin hallussa. Homma toimii niin, että kun pelaaja on riehunut alueella aikansa ja heikentänyt sitä hallitsevaa osapuolta tarpeeksi, avautuu valloitustaistelu. Siinä voi joko kaapata alueen hallinnan sille toiselle tiimille tai... puolustaa sitä valloittajaa vastaan, eli hypätä sen sakin kelkkaan, jota on juuri teurastanut kymmenittäin ja juuri siksi ollaan nyt tässä jamassa. Eli: Sparta hallitsee aluetta. Tapa tarpeeksi spartalaisia, niin voit joko valloittaa alueen Ateenalle, tai puolustaa sitä spartalaisten riveissä. Okei...

Välttelin valloitustaisteluita, koska ne on Hardilla liian vaikeita suurimman osan pelistä. Oman nahkansa saa kyllä suojeltua, mutta vihollisia ei yksinkertaisesti ehdi tappaa tarpeeksi nopeasti ennenkuin koko oma tiimi heittää veivinsä. Osasin kyllä tapella, mutta pelin mielestä en tarpeeksi ripeästi. Onneksi näitä mähinöitä on päätarinassa vain pari. Jonkin aikaa maalasin huvikseni karttaa, sillä voittajan voi kyllä päättää. Sen kuin menee sille puolelle jonka haluaa häviävän ja juoksee taistelussa karkuun. Sitten huomasin että tekoäly sotii ihan itsekseenkin ja alueet vaihtavat välillä omistajaa ilman pelaajan panosta, jolloin se vähäkin mielenkiinto valloitteluun katosi. Koko kartan antaminen samalle tiimille olisi liian työlästä, ellei jopa mahdotonta.

Peli on liian laaja. Siinä vaiheessa kun kartan kysymysmerkistä paljastui se neljässadas siivottava rosvoleiri tai linnoitus, päätin vain antaa olla. Olen pelannut läpi kolmetoista Asscreediä, ja Odyssey on ensimmäinen jota en yrittänyt 100%:ata. Sitä on vain liikaa. Kävin kyllä kaikilla alueilla (saavutuksen mukaan vain 4% pelaajista on tehnyt tämän!) ja tein kaikki tehtävät, mutta kaikkia kysymysmerkkejä en edes avannut. Pelissä on turhaa läskiä ainakin puolet, ja lopussa aloin olla täysin läpikypsä siihen ja oikeastaan koko sarjaan.

Valhallaan en tule luultavasti koskemaan ikinä.

Uskomattoman tekopyhä vitsi Ubilta. Hörähdin silti.

DLC: Legacy of the First Blade
Samaa kuin pääpeli, mutta annos on kohtuullisempi ja fokus on tarkemmin rajattu, joten kokemus on mukavampi. Tarina tekee juttuja joita en odottanut, mutta loppupeleissä samaa rojalistista roskaa verilinjoista ja kohtalosta kuin pääpelin heikoimmat hetket. Merkillepantavaa lähinnä että pääpahiksen nimi on Amogus.

DLC: The Fate of Atlantis
Röyhkeää viedä nimi yhdeltä seikkailupelien suurklassikolta. Tarjolla on ainakin hienoja maisemia kreikkalaisesta mytologiasta: nyt päästään vierailemaan taivaassa, Mordorissa ja Atlantiksessa. Viimeinen saattaa olla lempiympäristöni koko pelisarjassa. Vaikeustaso on yllättävän helppo. Uudet viholliset on vaarallisia, mutta avoimeen tappeluun joutuu harvoin ja pelaaja on tässä vaiheessa erittäin voimakas. Lisuri jakelee ylitehokkaita supervoimia joilla voi toteuttaa voimafantasioitaan. Viholliset jäävät auttamatta takamatkalle huolimatta uusista tempuistaan ja tasoskaalauksesta.

Muinainen Isu-sivilisaatio oli lempimysteerini pelisarjassa. Imin jokaisen tiedonmurusen joita edelliset pelit ripottelivat, ja se että mystisestä kansasta tiedettiin niin vähän teki heistä todella kiehtovia. 10 vuoden odotuksen jälkeen The Fate of Atlantis kertoo Isuista kerralla kaiken - itse asiassa aivan liikaa. Kauan kaivatut vastaukset ei ole kovin kiinnostavia. Tiedonjanoni on nyt tyydytetty ja samalla hävisi yksi isoimmista motiiveistani pelata näitä pelejä. Odotellaan taas -90% aleja seuraavan kanssa.

 

[Maikkeli01]

Assassin's Creed Odyssey

Assassin's Creed Originsissa perustettiin huppupäisten vapaustaistelijoiden organisaatio, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan assassiineina. Odyssey sijoittuu muinaiseen Kreikkaan 400 vuotta ennen tätä syntytarinaa. Pelillä ei siis nimestään huolimatta ole yhtään mitään tekemistä assassiinien kanssa. Tämä oli minulle aluksi hyvä uutinen, mutta aika nopeasti ilmeni että salamurhaava salaseura taisikin olla muiden pelien stooreja koossa pitävä liima. Odysseyn tarina on heikko esitys varsinkin edeltäjänsä Originsin rinnalla.

Pelaajahahmo Kassandra (tai Alexios-niminen jätkä) on vähiten sankarillinen sankari koko sarjassa. Hän on oikeastaan pelkkä rosvo, siinäkin tapauksessa ettei pelaaja innostu ryöstämään ja tappamaan kaikkea näkemäänsä. Kreikassa raivoaa sisällissota Ateenan ja Spartan välillä. Kassandra on nimellisesti spartalainen, muttei viitsi edes valita puolta, vaan taistelee tilanteesta riippuen kumman tahansa tiimin puolella. Hän on täällä vain hyötymässä. Edellisten pelien sankarit olivat välillä kusipäitä tai massamurhaajia, mutta he uskoivat sentään johonkin. Pelin puolivälin jälkeen Kassandralle alkaa tulla jalompia tavoitteita, mutta ne ovat "kohtalon valittu" -potaskaa jota Odyssey ei onnistu kunnolla myymään.

Peli loi vahingossa Asterix-vitsin. Tässä otetaan rennosti ja ihastellaan miten kaunis ja rauhallinen saari on, samalla kun 15 metrin päässä raivoaa verinen meritaistelu.

Keskusteluvalinnat on periaatteessa hyvä uudistus, mutta Kassandra sanoo usein jotain mistä dialogivalinnassa ei ollut mitään vihjettä. Välillä jopa jotain täysin päinvastaista! Tämä olisi valtava ongelma, jos Odysseyn ottaisi roolipelinä kuten se haluaisi. Eräässä tehtävässä pitää mennä juttelemaan surevalle leskelle, jonka miehen Kassandra on aikaisemmin tappanut. "Tapoitko sinä mieheni?" nainen kysyy. Valitsen neutraalilta vaikuttavan, rehellisen vastauksen "Kyllä, tapoin hänet". Kassandra sanoo "Kyllä, tapoin sen sian, ja olen ylpeä siitä!". Quest failed. Kannattaa myös oppia nopeasti että dialogivalikossa "oli ilo auttaa" tarkoittaa "en halua palkkiota".

Mukaan on ympätty myös romansseja, joissa on jonkin verran yritystä mutta niitä on niin paljon ettei niitä voi ottaa tosissaan. Joka toisen keskustelukumppanin voi yrittää saada petiin. Romanssit ovat pelaajaseksuaalisia eli sukupuolilla ei ole mitään väliä. No, mikäpä sen kreikkalaisempaa kuin homoilu.

Tasosysteemi on naurettava. Mikä tahansa tason 10 ase on parempi kuin mikä tahansa tason 9 ase. Roippeita saa olla koko ajan vaihtamassa, ja jos ei muista tai halua sitä tehdä, peli hoputtaa isoilla pop-upeilla että laitapas nyt se 2% parempi panssaripaita päälle. Ei auta kuin tanssia sen pillin mukaan. Grindata ei varsinaisesti tarvinnut, koska tein kaikki* sivutehtävät muutenkin ja nousin tasoissa nopeammin kuin tarina korotti vaadittavaa minimitasoa. Hard-vaikeustason oletusasetuksilla viholliset skaalaavat mukana jättäen yhden tason hajuraon, joten 95% pelistä taistelin suunnilleen samantasoisia vihuja vastaan. Haaste oli tasapaksua, lukuunottamatta hankalampia sivupomoja ja loppupeliä, jossa saa avattua ylitehokkaita kykyjä. Skaalaus johtaa myös siihen että levelupin onnitteluviesti, jossa todetaan että terveyspalkkisi ja tekemäsi vahinko ovat kasvaneet, ei itse asiassa tarkoita yhtään mitään. Kestät 5% enemmän kurmotusta mutta viholliset lyövät 5% kovempaa. Koko tasosysteemin olisi voinut leikata pois pelistä.

*Tein kaikki käsintehdyt tehtävät. Peli generoi loputtomiin Bethesda-tehtäviä, jotka kaikki ovat muotoa "mene tuonne", "tapa nuo" tai "anna rahaa". Hanttihommat tunnistaa helposti aikarajasta, mutta vasta sitten kun ne on jo ottanut vastaan. Tehtäväloki täyttyy roskasta. Läpäisypalkkiot ovat kyllä isoja, samaa luokkaa kuin oikeissa tehtävissä, joten tein ne jotka pystyi hoitamaan ohi juostessa. Mielekkääksi sisällöksi tätä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa. Kurakusteja kaadetaan syliin kaksin käsin ja peli kaipaisi parempia työkaluja oikean kontsan seulomiseen tauhkan seasta. Hyvä puoli on että roskahommat haihtuvat itsestään vuorokauden kuluessa, joten jos malttaa olla katselematta ilmoitustauluja, niistä pääsee eroon.

Ihmiskäsin laadittuja sivutehtäviäkin on sadoittain, ja tekemisen arvoisia vain osa. Sinisellä merkityissä "Lost Tales of Greece" -tehtävissä on sielua, ne kannattaa tehdä. Ovat ilmeisesti jotain minidelsua.

Vaikeat taistelut voi joskus juustottaa höynäyttämällä viholliset taistelemaan keskenään. Sehän on aina hauskaa.

Kreikan sisällissodan ympärille on tehty mekaniikat, joissa olisi ollut potentiaalia mutta lopputulos on aika ubisoftmainen. Ateena ja Sparta sotivat koko kartan laajuudella ja jokainen alue on jommankumman tiimin hallussa. Homma toimii niin, että kun pelaaja on riehunut alueella aikansa ja heikentänyt sitä hallitsevaa osapuolta tarpeeksi, avautuu valloitustaistelu. Siinä voi joko kaapata alueen hallinnan sille toiselle tiimille tai... puolustaa sitä valloittajaa vastaan, eli hypätä sen sakin kelkkaan, jota on juuri teurastanut kymmenittäin ja juuri siksi ollaan nyt tässä jamassa. Eli: Sparta hallitsee aluetta. Tapa tarpeeksi spartalaisia, niin voit joko valloittaa alueen Ateenalle, tai puolustaa sitä spartalaisten riveissä. Okei...

Välttelin valloitustaisteluita, koska ne on Hardilla liian vaikeita suurimman osan pelistä. Oman nahkansa saa kyllä suojeltua, mutta vihollisia ei yksinkertaisesti ehdi tappaa tarpeeksi nopeasti ennenkuin koko oma tiimi heittää veivinsä. Osasin kyllä tapella, mutta pelin mielestä en tarpeeksi ripeästi. Onneksi näitä mähinöitä on päätarinassa vain pari. Jonkin aikaa maalasin huvikseni karttaa, sillä voittajan voi kyllä päättää. Sen kuin menee sille puolelle jonka haluaa häviävän ja juoksee taistelussa karkuun. Sitten huomasin että tekoäly sotii ihan itsekseenkin ja alueet vaihtavat välillä omistajaa ilman pelaajan panosta, jolloin se vähäkin mielenkiinto valloitteluun katosi. Koko kartan antaminen samalle tiimille olisi liian työlästä, ellei jopa mahdotonta.

Peli on liian laaja. Siinä vaiheessa kun kartan kysymysmerkistä paljastui se neljässadas siivottava rosvoleiri tai linnoitus, päätin vain antaa olla. Olen pelannut läpi kolmetoista Asscreediä, ja Odyssey on ensimmäinen jota en yrittänyt 100%:ata. Sitä on vain liikaa. Kävin kyllä kaikilla alueilla (saavutuksen mukaan vain 4% pelaajista on tehnyt tämän!) ja tein kaikki tehtävät, mutta kaikkia kysymysmerkkejä en edes avannut. Pelissä on turhaa läskiä ainakin puolet, ja lopussa aloin olla täysin läpikypsä siihen ja oikeastaan koko sarjaan.

Valhallaan en tule luultavasti koskemaan ikinä.

Uskomattoman tekopyhä vitsi Ubilta. Hörähdin silti.

DLC: Legacy of the First Blade
Samaa kuin pääpeli, mutta annos on kohtuullisempi ja fokus on tarkemmin rajattu, joten kokemus on mukavampi. Tarina tekee juttuja joita en odottanut, mutta loppupeleissä samaa rojalistista roskaa verilinjoista ja kohtalosta kuin pääpelin heikoimmat hetket. Merkillepantavaa lähinnä että pääpahiksen nimi on Amogus.

DLC: The Fate of Atlantis
Röyhkeää viedä nimi yhdeltä seikkailupelien suurklassikolta. Tarjolla on ainakin hienoja maisemia kreikkalaisesta mytologiasta: nyt päästään vierailemaan taivaassa, Mordorissa ja Atlantiksessa. Viimeinen saattaa olla lempiympäristöni koko pelisarjassa. Vaikeustaso on yllättävän helppo. Uudet viholliset on vaarallisia, mutta avoimeen tappeluun joutuu harvoin ja pelaaja on tässä vaiheessa erittäin voimakas. Lisuri jakelee ylitehokkaita supervoimia joilla voi toteuttaa voimafantasioitaan. Viholliset jäävät auttamatta takamatkalle huolimatta uusista tempuistaan ja tasoskaalauksesta.

Muinainen Isu-sivilisaatio oli lempimysteerini pelisarjassa. Imin jokaisen tiedonmurusen joita edelliset pelit ripottelivat, ja se että mystisestä kansasta tiedettiin niin vähän teki heistä todella kiehtovia. 10 vuoden odotuksen jälkeen The Fate of Atlantis kertoo Isuista kerralla kaiken - itse asiassa aivan liikaa. Kauan kaivatut vastaukset ei ole kovin kiinnostavia. Tiedonjanoni on nyt tyydytetty ja samalla hävisi yksi isoimmista motiiveistani pelata näitä pelejä. Odotellaan taas -90% aleja seuraavan kanssa.

Hyvä arvostelu! Oli muuten kamala katsoa miten paljon hukattua potentiaali oli esimerkiksi Shadow of Mordor/Warista kopioidulla "nemesis systeemillä" joka oli tässä aivan järkyttävä irvikuva noihin kahteen mestariteokseen verrattuna. Itselle tuon systeemin toteutuminen Ubin pelissä vs. Monolithin tekemässä pelissä jotenkin korosti miten sieluton ja irvokas tekele tämä on muiden ubishitin pelien kanssa. Tiedättekö siis, vähän kuin ostaisit Temulta jonkun aidon tuotteen kopion.

 

[Partis]

Hyvä arvostelu! Oli muuten kamala katsoa miten paljon hukattua potentiaali oli esimerkiksi Shadow of Mordor/Warista kopioidulla "nemesis systeemillä" joka oli tässä aivan järkyttävä irvikuva noihin kahteen mestariteokseen verrattuna. Itselle tuon systeemin toteutuminen Ubin pelissä vs. Monolithin tekemässä pelissä jotenkin korosti miten sieluton ja irvokas tekele tämä on muiden ubishitin pelien kanssa. Tiedättekö siis, vähän kuin ostaisit Temulta jonkun aidon tuotteen kopion.

Yksi syy miksei tuota systeemiä ole nähty sellaisena mitä se oli mordor peleissä on yksinkertaisesti se, että WB oli mulkku ja patentoi sen joten mikään muu firma ei voi tehdä vastaavaa.