Game Pass, osa 6 ja laarin pohja alkaa pilkottaa. Näiden jälkeen "pakkopelattava" on lopussa ja jäljellä on vain lievästi mielenkiintoisia pelejä ja sellaisia joita varten pitää ensin pelata pari välipeliä jossain muualla. Siirrän passin kohta kesätauolle.
Hi-Fi Rush
Musikaalinen mäiskintä. Rokkitähdeksi hinkuva pölkkypää Chai pestautuu tekoraajaprojektin koekaniiniksi ja sulautuu sattumalta yhteen musiikkisoittimensa kanssa. Yhtiö haluaa "virhekappaleesta" eroon ja juonii varjoissa jotain häijympääkin, joten eikun taistelutovereita keräämään ja korporaatiota kaatamaan. Peli on siis periaatteessa kyberpunkia, mutta lajityypille ominainen synkkyys puuttuu kokonaan. Maailma onkin erittäin värikäs ja veikeän sarjakuvamainen. Vitsit osuvat maaliin kiitettävällä tarkkuudella ja perinteinen törmäilykomedia on sekin hauskaa. Musiikkimakuuni peli sen sijaan ei oikein istunut, vaikka pelimekaniikka pakottaa rytmin jalan alle. Jumputukset eivät alkaneet ärsyttää mutta eivät myöskään jääneet korvamadoiksi.
Sata prossaa, S-rankki, kysy vielä kerran miksi!
Kaikki pelissä kiertyy musiikin ympärille. Taistelussa robotit kuuluu romuttaa rytmin mukaan, samoin hypyt ja heittokoukun heitot. Rytmissä sekoaminen keskeyttää kombot ja tekee taistelusta tuskaa. Peli ei ollut niin vaikea kuin pelkäsin, sillä kaltaisilleni rytmitajuttomille on tarjolla monenlaisia avustimia, tärkeimpänä se että
koko ympäröivä maailma jammailee taustamusiikin tahtiin. Lisäksi Chain terveyspalkki on pitkä ja pomomatseissa on checkpointteja. Kaikki tappelut pisteytetään, joten idea taitaakin olla että oikea haaste tulee high scoren hakemisesta kuten Arkhameissa. Ö-luokan suorituksesta tulee kuittailua, mutta harvemmin kuolemaa. Mäiskinnän ja loikinnan lisäksi pelissä on monenlaista muutakin rytmipeliä, rumasti voisi sanoa quick time eventtiä. Rämpytystä ei sentään ole juuri ollenkaan vaan rytmi on koko ajan kaiken keskiössä.
Hi-Fi Rush on loistava peli ja jättää hyvän mielen. Itse en ehkä nostaisi sitä vuoden parhaaksi, mutta ymmärrän mainiosti niitä jotka niin tekivät.
South of Midnight
Synkkiä satuja syvästä etelästä. Hurrikaani panee paikat sekaisin louisianalaisen pikkukaupungin lähimaastossa ja muuttaa sen hieman karmivaksi satumaaksi. Päähahmo Hazelista tulee neulojanoita, jonka tehtävänä on paikata universumin kudelmaan syntyneitä reikiä, joita menneisyyden vääryydet synnyttävät. Ja niitähän bluesmusiikin kotiseudulla riittää. Paska haisee ja banjot soi, välillä ihan kirjaimellisesti.
Musiikki ja tunnelma kannattelevat peliä joka on muuten kovin keskinkertainen. Aloitetaan haukkuminen vaikka taistelusta. Virkkausvoimat kuulostavat mielenkiintoisilta, mutta taikatemput on sitä samaa settiä jota löytyy vaikkapa Cal Kestisin ja Jesse Fadenin repertuaarista. Veto, työntö, jähmetys ja aivopesu, eli tutut temput uusin perustein. Pelin tasapainotus on ihan mitä sattuu. XP:n vastinetta jaetaan niin anteliaasti että kyvyt voi ostaa sitä mukaa kun niitä tarjotaan ja täysi setti on helppo kerätä tunteja ennen pelin päättymistä. Peukkua siitä, että ekspaa saa vain paikkoja tutkimalla, mutta aarteet olisi voitu kätkeä paremminkin.
Pelin vaikein tappelu on tutoriaali! Hazelilla ei ole vielä yhtään erikoiskykyä, et osaa vielä pelata ja peli heittää vastaan kaksi vihollista kerralla, koska sen pitää opettaa miten kameran fokusta siirretään vihollisesta toiseen (ominaisuus, jota en käyttänyt sen jälkeen kertaakaan). Perusvihollinen on kestävä, ketterä ja sen iskuja on vaikea väistellä. Se on vaikeudeltaan itse asiassa pelin keskitasoa ja myöhemmin tavataan joitain hankalampia, mutta myös muutamia paljon helpompia hirviöitä. Kuolin ensimmäisen tappelun kahdelle perusjampalle enemmän kuin missään muussa matsissa.
South of Midnight vääntää rautalangasta kaiken. Jokainen pelimekaniikka ja tarinan osanen selitetään tuskallisen perusteellisesti, joten mitään mysteerin tuntua ei pääse syntymään. Peli spoilasi vahingossa tulevan juonenkäänteen innostuessaan selittämään hahmon taustatarinaa - kahdessa eri kohdassa! Pelin episodimainen rakenne seuraa vähän liian kankeaa kaavaa, mikä tekee siitä ennalta-arvattavan. (Tappelu, nyyhkytarinan palanen) x 4, takaa-ajo, mahdollinen pomotaistelu, nyyhkytarinan loppu. Sama alusta 6-7 kertaa.
Se kala joka pääsi karkuun.
Onneksi etelävaltioiden kansantarinat on sen verran eksoottinen asetelma että peli on kaikesta huolimatta mielenkiintoinen. Outoja hahmoja ja konsepteja, hyvää musiikkia ja tunnelmaa. Parhaat palat on säästetty loppuun, jossa seikkaillaan varsin tutun näköisessä kentässä. Juu, kyllähän minä teidän vanhan Contrast-pelin muistan.
Planet of Lana
Keskivertoa nätimpi "lapsi pahassa maailmassa" -tasohyppely. Limbolike? Pulmanratkontaa, hiippailua ja tönkköä tasohyppelyä. Pelin oma kikka on päähahmon mukana kulkeva kissa, jota voi ohjata rajatusti ja jonka avulla ne pulmat ratkotaan. Playdeadin hyppelyiltä on lainattu monta juttua, mutta värimaailma ei onneksi kuulu niihin. Peli tarjoilee taustakuvamateriaalia tasaista tahtia, ja sinänsä mielikuvituksettoman tarinan varrella tulee vastaan monia hienoja maisemia ja tunnelmallisia hetkiä. Kohtaus, joka olisi muuten pelin paras, on menty pilaamaan pitkällä quick time eventillä.
Lana ei kurota samoihin taiteellisiin sfääreihin kuin esikuvansa, mutta silti - tai ehkä juuri siksi - tykkäsin siitä enemmän.
Tämäki 
